"Arvojen ja välineitten maailma." F.E. Sillanpään "Hurskas kurjuus". Eino Leinon "Räikkö Räähkä". Juhani Ahon kapina-muistelmat. Juhani Ahon viimeinen teos. Juhani Ahon kuolinpäivänä.
Samoinkuin sen kahden edeltäjän, ovat tämänkin kokoelman kirjoitelmat, yhtä lukuunottamatta, syntyneet sanoma- ja aikakauslehteä varten ja niissä alkuaan julkaistut.
Helsingissä, helmikuussa 1922.
V. A. K.
I
ERÄS KOHTALOTUNTEEN LYYRIKKO. ALFRED DE VIGNY.
I.
Viime vuosisadan suurten runoilijain joukossa on Alfred de Vigny'llä yksinäinen, ylhäinen asema. Hän ei kuulu varsinaisesti mihinkään määrättyyn kirjailijaryhmään, sanan ahtaammassa mielessä, eikä hän, vaikkakin monessa suhteessa uusien herätteiden antaja, myöskään itse muodosta mitään koulua. Yksinäisempänä kuin toisten loistaa hänen valonsa runouden taivaalla, keskellä tähtisikermiä.
Kun Alfred de Vigny kuoli, ei kukaan voinut sanoa eläneensä tuttavallisessa suhteessa häneen. Ei myöskään kukaan niistä, jotka lukevat tai muistista toistavat tämän suuren lyyrikon säkeitä, voi sanoa tuntevansa häntä läheisesti. Harva lyyrikko on ripittänyt runoudessaan omaa minäänsä, sen suruja ja iloja, sen pettymyksiä ja toiveita, vähemmän kuin Vigny — pysyen kuitenkin lyyrikkona. Mutta tästä samalla kertaa kainosta ja ylpeästä pidättyväisyydestä huolimatta: mikä salaperäinen vetovoima ja mahti onkaan hänen lyriikallaan, joka tuntuu avaavan meille valtavat kaksoisportit runouden maailmasta filosofian maailmaan! Se Muusa, joka on inspiroinut hänen kylmästi hehkuvat säkeensä, ei ole se kyynelöivä ja hymyilevä runotar-lemmitty, jonka tunnemme esim. Musset'n elegioista, hän on taivainen haltijatar, jonka kädessä ei ole lyyra, vaan peili, totuuden peili. Mitä runoilija tästä kuvastimesta on nähnyt, sen tiedämme hänen säkeistään: tähtien, ihmisten ja luomakunnan leppymättömän kohtalon, kaiken olevaisen kärsimystien jumaluuden edessä, joka pysyy iäti kuurona ja tunteettomana kärsivien huudoille. Siinä maailmassa, jonka Vigny'n runotar on hänelle näyttänyt, ei tuskalla ole sovitusta eikä uhrilla tarkoitusta. Toivo on siinä suurin hulluuksista. Ainoa, mikä on ihailun ja rakkauden arvoista, on inhimillisten kärsimysten majesteetti, ja ainoa tapa, millä yksinäinen ja ylpeä sydän voi vastata luonnon ja jumaluuden julmaan mykkyyteen, on jäinen vaitiolo. Jos on olemassa viimeinen tuomio, on se olemassa vain jumaluudelle, jonka on tehtävä tiliä maan lapsille siitä kärsimyksestä, jonka alaiseksi se on heidät asettanut.
Näköäänhän tämä ylpeä pessimismi on periaatteena mitä epälyyrillisin. Eikö runoilijan kutsumus ole joka tapauksessa ilmaista mitä hän tuntee ja kärsii, huolimatta siitä, kuinka kaiuttomiksi ja turhiksi hänen valituksensa, tunnustuksensa ja rukouksensa jäävät, huolimatta jumaluuden ikuisesta mykkyydestä? Myöskin Vigny on suonut meille ilmaisun tuskastaan, kärsimyksestään (ja mistä tuskasta ja mistä kärsimyksestä!): siinä hiljaisuudessa, siinä vaitiolossa, johon hän runoudessaan on verhonnut oman tuskansa, antaakseen ihmiskunnan tuskan puhua. Kun Musset "Toukokuun yössä" sanoo vaientavansa huulensa kuullakseen sydämen puhuvan, vaientaa Vigny myöskin sydämensä äänen kuullakseen sitä mikä on vieläkin syvemmällä kuin "sydän" hentoine liikutuksineen, kuullakseen sitä tunnetta, joka yhdistää meidät kaikkeen elolliseen, kaikkeen, joka syntyy, kärsii ja kuolee: kohtalotunnetta. Mitä taakkoja, mitä suruja, mitä mieskohtaisia kokemuksia me kannammekin käsillämme kehdon ja haudan välillä, yksi on meille yhteinen: ihmisen kohtalo, jonka järkkymätöntä lainalaisuutta kukaan ei vältä. Sen taakka on suurin, mutta kaikilla se ei tule samalla tavalla tietoiseksi. Vain ne, jotka joskus ovat mitanneet tahtoaan jumaluuden tahdon kanssa, ovat tunteneet näiden Prometheus-kahleiden koko painon. Vigny on yksi näistä titaaneista, kohtalotunteen suuri lyyrikko, hän joka on verrannut sydäntänsä haavoittuneeseen kotkaan, joka kantaa siipiensä alla kokonaista kohtalokasta, pirstoutunutta ja jäistä maailmaa, — tout un monde fatal, écrasant et glacé.