On helppo huomata, että Vigny on tullut tähän samalla kertaa intohimoiseen ja viileään pessimismiin yhtä paljon ajatuksen kuin tunteen tietä. Runoilija hänessä on niin sanoaksemme ruokkinut alituisesti filosoofia ja filosoofi runoilijaa. Niinkuin Michelangelon taiteessa maalauksen ja kuvanveiston rajat tuntuvat häviävän, niin tapaavat Vigny'n säkeissä runous ja filosofia toisensa. Kuinka välähtäviä ajatuksia Victor Hugo'n runous usein sisältääkin ja kuinka sukkelia älyllisyyksiä Alfred de Musset'n, niin jäävät kuitenkin molemmat ajattelijoina kauas jäljelle Vigny'stä. Missä määrin Vignyn runous todella on filosoofisen ajatustavan valmistama ja rakentama käy ilmi m.m. siitä, ettei hänen pitkän elämänsä eri kausina syntyneissä tuotteissa ole mitään yhtenäisen maailmankuvan kannalta ristiriitaista. Hänen ensimäiset runonsa antavat meille jo hänen elämänkatsomuksensa pääpiirteet ja hänen myöhempänsä, vielä neljän, viiden vuosikymmenen perästä syntyneet, vain täydentävät ja syventävät sitä. Niin seisoo Alfred de Vigny'n runous edessämme jalona, puhdasviivaisena arkitektoonisena kokonaisuutena, johon jokainen yksityinen osa elimellisesti liittyy ja jossa se saa suuremman merkityksen ja arvon.
II.
Jokaisen runoilijan, pyrkipä hän kuinka viileään objektiivisuuteen hyvänsä, elämän ja teosten välillä on olemassa syyn ja seurauksen suhde, vaikka sitä ei suinkaan ole aina helppo osoittaa. Mitkä ne sisäiset elämäntunnot ja -kokemukset ovat, joista Vigny'n stoalainen runous on vuotanut, sen voimme pikemmin aavistaa kuin näyttää toteen. Runoilijan ulkonaiset elämänvaiheet tarjoavat meille tässä suhteessa vain perin harvoja kiinnekohtia.
Alfred de Vigny syntyi v. 1797 Loches'in kaupungissa Ranskan sydämessä, Tasavallan V:nä vuonna. Hän polveutui kuudennellatoista vuosisadalla aateloidusta virkamies- ja sotilassuvusta. Siihen kreivin arvonimeen, jota runoilija koko elämänsä ajan käytti ja jota kirjallisuudenhistoriakaan ei ole häneltä kieltänyt, ei hänellä ollut tosiasiallista oikeutta. Hänen isänsä Leon de Vigny, entinen sotilas, oli viidenkymmenen kolmen ikäisenä mennyt naimisiin kahtakymmentä vuotta nuoremman Marie-Jeanne-Amélie de Baraudin'in kanssa. Tästä avioliitosta syntyi neljä lasta, joista kolme ensimäistä kuoli aivan nuorina. Neljäs, joka jäi elämään, oli Alfred de Vigny.
Vuosisadan vaihteessa muutti perhe Parisiin. Vigny'n lapsuusvuodet iäkkään voltairelaiseen ratsionalismiin taipuvan isän ja ankaran jansenistisen äidin parissa olivat — kylmät ja ilottomat. Se surumieli, jonka runoilija sanoi syntyneen yht'aikaa kuin hän itsekin, alkoi jo varhain vallita hänen mielialojaan. Myöskin koulussa teki hän katkeria kokemuksia. Hänen aatelinen nimensä ja ehkä myöskin hänen epätavallinen yksinäinen luonteensa eivät miellyttäneet hänen pieniä jakobiinilaisia tovereitaan. Runoilija on itse kertonut, miten hänen nimeensä liittyvä de -partikkeli saattoi saada heidän demokraattiset vaistonsa niin kuohuksiin, että he sen johdosta löivät häntä: "Tunsin kuuluvani kirottuun rotuun ja se teki minut synkäksi ja miettiväksi." Vigny'n oli sitä vaikeampi sopeutua uuteen kansanvaltaiseen aikaan ja yhteiskuntajärjestykseen, kun hänen kodissaan elivät kaikki kuningasajan muistot ja traditsionit. Sellaiset tapaukset kuin Enghien'in herttuan murha määräsivät aluksi kokonaan tulevan runoilijan suhteen Napoleoniin ja siihen yhteiskuntaan, joka oli noussut valtaan hänen mukanaan.
Leon de Vigny oli aikoinaan kunnialla ottanut osaa seitsenvuotiseen sotaan. Myöskin pojan mielessä heräsivät jo varhain unelmat sotilaallisesta maineesta. Kun Bourbonsuku v. 1814 tuli taas Ranskan valtaistuimelle, tuntui Alfred de Vigny'lle hetki lyöneen alottaa tuleva elämänuransa. Hän pääsi punaisten muskettisotilaiden aateliskaartiin, kuninkaalliseen valioväkeen. Hänen lähtiessään kotoa antoivat hänen molemmat vanhempansa hänelle lahjan. Isä antoi hänelle käyntikortit, joihin oli painettu kreivillinen vaakuna, mihin hänellä enempää kuin hänen pojallaankaan ei ollut, kuten jo mainittu, oikeutta, äiti antoi Tuomas Kempiläisen kirjan "Kristuksen seuraamisesta", johon hän oli kirjoittanut sanat: "Alfredille hänen ainoalta ystävättäreltään." Sadan päivän keisarikunnan aikana pysyi Vigny uskollisena kuninkaalle, ja Napoleonin lopullisesti kukistuttua jatkaa hän sotilasuraansa kunnes hän on saavuttanut kapteenin arvon neljäntoista vuoden palvelusajan jälkeen. Kaikki unelmat sotilaallisesta kunniasta jäivät toteutumatta, mutta sen sijaan saa hän kokea pitkän rauhanaikaisen kasarmielämän koko ilottomuuden ja alennuksen. Hänen pessimisminsä kasvaa, hänen yksinäisyydentunteensa niinikään. Molempien mukana, imien voimansa molemmista, kasvaa hänessä runoilija. Seitsemänkolmatta vuotiaana kirjoittaa hän päiväkirjaansa: "Hiljainen epätoivo, ilman vihan kouristuksia ja ilman sadatuksia taivasta kohtaan, on viisaus itse" ja kymmenen vuotta myöhemmin: "Totuus elämästä: epätoivo."
Hiljaisen, pidätetyn epätoivon kiteytymiä ovatkin tavallaan ne kaksi runoelmaa, Moîse ja Eloa, joilla tämä nuori kaartin upseeri 1820-luvun alussa hankki itselleen aseman Ranskan parnassolla. Niitä seurasi (v. 1827) Walter Scottin vaikutuksen alaisena kirjoitettu historiallinen romaani Cinq-Mars, joka kohta saavutti suuren yleisömenestyksen ja vieläkin on enimmin luettu Vigny'n teoksista. Itse asiassa on tämä romaani vähimmin persoonallinen ja sentähden vähimmin mieltäkiinnittävä kaikesta, mitä Vigny on luonut. Näihin aikoihin näyttävät runottaren ohella myöskin naiset ilmestyneen Vigny'n elämään. Hän tutustui m.m. kauniiseen nauravaan Delphine Gay'hen, josta Théophile Gautier on sanonut, että hän oli sen näköinen kuin hän olisi aina kuunnellut jotakin Apolloa. Delphine ei ollut tunteeton nuoren kauniin runoilijasotilaan avuille ja Vigny'lläkin oli kosinta mielessä. Runoilijan äiti, joka Leon de Vigny'n kuoltua (v. 1817) oli saanut yhä vallitsevamman aseman pojan elämässä, oli tätä avioliittoa vastaan, ja poika taipui äitinsä tahtoon. Delphine Gay'sta tuli myöhemmin kuuluisan sanomalehtimiehen E. de Girardin'in puoliso sekä tunnettu kirjailijatar. Jonkun ajan kuluttua meni Alfred de Vigny naimisiin englantilaissyntyisen Lydia Bunbury'n kanssa, jolla runoilijan äidin silmissä oli se etu, että hän näytti yhdistävän kauneuteensa, joskaan ei suurta syntyperää, niin ainakin kunnioitettavan varallisuuden. Suuret perinnöt jäivät kuitenkin tulematta, ja rouva de Vigny'n kauneus hävisi myöskin pian taudin kynsissä. Kolmekymmentä vuotta kestäneen avioliiton aikana toimi Vigny vaimonsa sairaanhoitajana sillä miehisellä säälillä ja hyvyydellä, joka oli hänelle ominainen. Voidakseen illoin lukea vaimolleen laiminlöi hän päivälliskutsut ja huvitukset. Hän oli aina toivonut riippumattomuutta ja kahleet tulivat hänen kohtalokseen. Hänen sydämensä hyvyys takoi ne hänelle. "Ei ole koskaan se vapaa, jolla on sydän", on hän itse sanonut päiväkirjassaan. Myöskin äiti, johon runoilija oli hyvin kiintynyt, sairasti neljä viimeistä elämänvuottaan, vaatien hänkin osansa runoilijan hyvyydestä ja huolenpidosta.
Ainoastaan yhden poikkeuksen salli runoilija itselleen siitä sairaanhoitajan-osastaan, johon hän tuntui tuomitulta ja jonka täyttämistä hän piti velvollisuutenaan. Se oli hänen seikkailunsa kauniin, intohimoisen ja turmeltuneen näyttelijättären Marie Dorvalin kanssa. Suhde lienee alkanut 1830-luvun alussa. Tämän naisen luonnetta valaisee hänen eräälle ystävättärelleen tekemä tunnustuksensa, "että oikein rakastaa vain sitä, jota ei kunnioita." Vigny'n henkilöllisyys ei nähtävästi ollut herättämättä kunnioitusta tässä romantiikan näyttämön ihaillussa runottaressa, sillä pian sai Vigny yhä uudistuvalla tuskalla kokea, että Marie Dorval petti häntä. Samana vuonna kuin rouva Dorval esitti Kitty Bellin osaa Vigny'n näytelmässä Chatterton (v. 1835), josta muodostui yksi Théâtre Francais'n loistavimpia näyttämömenestyksiä, tapahtui suhteen lopullinen rikkoutuminen. Tämän kokemuksen ja sen aiheuttaman kärsimyksen muisto elää eräässä Vigay'n kaikkein parhaimmista runoista, jonka sisällöstä ei voi olla antamatta viittausta Vigny'n elämäkerran yhteydessä. Runo on nimeltään La colére de Samson (Simsonin suuttumus).
Simson istuu autiolla arolla, Delila hänen jalkojensa juuressa. Kolme kertaa on Delila pettänyt rakastajansa salaisuuden, kolme kertaa on hän vuodattanut petollisia kyyneleitään, jotka eivät kuitenkaan ole voineet peittää Simsonilta hänen silmiensä raivoa. Simson tietää että Delila, jolle hän heikkoudessaan ja hyvyydessään on uskonut voimansa salaisuuden, on myövä sen hänen vihollisilleen, ja hän laulaa kielellä, jota Delila ei ymmärrä, mutta jonka kaiku vuodattaa unta hänen keveään päähänsä:
Une lutte éternelle en tout temps, en tout lieu, se livre sur la terre, en présence de Dieu, entre la bonté d'Homme et la ruse de Femme…