Ikuinen taistelu tapahtuu kaikkina aikoina ja kaikkialla maan pinnalla Jumalan kasvojen edessä miehen hyvyyden ja naisen petollisuuden välillä, sillä nainen on ruumiiltaan ja sielultaan epäpuhdas. Mies imee jo äidinmaidossaan ja äidin käsivarrella kaipuun hyväilyyn ja rakkauteen. Pettyneenä toimissaan ja suunnitteluissaan vie hänen kaipuunsa poven lämpimään ja polttavien huulien suudelmiin. Tyhmät neitsyet ottavat hänet haltuunsa ja kuta voimakkaampana hän on syntynyt sitä helpommin hän on voitettu, sillä mitä suurempi virta on sitä pikemmin siinä aallot nousevat. Siinä taistelussa, jonka Jumala on pannut luotunsa taistelemaan vertaisiaan ja luontoa vastaan, etsii miehen voima rintaa, jota vasten se voisi levätä. Mutta hän ei, sen löydettyään, vielä ole suorittanut taisteluaan loppuun sillä sen jälkeen alkaa petollinen ja alhainen ottelu hänen käsivarsissaan, hänen sydämensä lähimmässä läheisyydessä — sillä jokainen nainen on aina enemmän tai vähemmän Delila. Nainen panee itseään rakastamaan, mutta itse ei hän rakasta. Hän pelkää herraa. Nautinto on ainoa, jota hän rakastaa. Hän, jota kohti rakkaus kurkottuu ja josta elämä on lähtöisin, on tullut viholliseksemme. — "Mutta vihdoinkin olen väsynyt. Sieluni on niin painava, ettei jättiläisruumiini ja valtava pääni, jotka voivat vastustaa vaskipilarien painoa, jaksa kantaa sitä ja sen surua. En jaksa nähdä tuon kullatun käärmeen kiemurtelua loassa, tuota seuralaista, jonka sydämestä ei milloinkaan voi olla varma. — Kuinka tervetullut onkaan hän, joka tuo kuolemani sanoman!" — — —
Tämä epätoivon laulu, minkä Simson laulaa ennenkuin hänen vihollisensa, joille Delila on myönyt hänet, sokaisevat hänen silmänsä ja sitovat hänen kätensä, on objektiivisesta muodostaan huolimatta kirjallisuushistorian järkyttävimpiä todistuskappaleita sen tunteen ja tuskan voimasta, minkä rakastetun uskottomuus voi miehen rinnassa herättää. Se kyyneleinen suru, joka nyyhkyttää Musset'n Yö-runoissa, tuntuu hauraalta ja hennolta sen kiteytyneen tuskan rinnalla, josta "Simsonin suuttumus" puhuu. George Sandin muistoa ympäröi joka tapauksessa hänen runoilijansa tuotannossa tuoksuva ruususeppel, mutta Marie Dorvalin runoilija oli verrannut rakastettuaan vain Delilaan ja kullankiiltävään käärmeeseen ja kironnut hänen kanssaan naisten suvun. Alfred de Vigny'n pessimismi oli tuttavuuden kautta Marie Dorvalin kanssa saanut yhden suonen lisää, suonen, jossa tykintä oli voimakas ja raju, kuten siinä metafyysillisen maailmantuskan lähdesuonessa, josta hänen useimmat runonsa ovat vuotaneet.
Tämän rakkaussuhteen rikkoutumisen jälkeen vetäytyi Vigny entistäkin suurempaan yksinäisyyteen. Julkaistuaan v. 1835 erinomaisia novelliaiheita sisältävän proosateoksen Servitude et grandeur militaires (Sotilaselämän orjallisuus ja suuruus) ei hän enää anna mitään merkkejä kirjallisesta toiminnastaan lukuunottamatta eräitä runoja, joita hän pitkin väliajoin julkaisi aikakauskirjassa Revue des deux mondes ja jotka hänen kuoltuaan koottiin kokoelmaksi Les destinées (Kohtaloita). V. 1845 valittiin hänet Akatemiaan ja juhlallinen vastaanotto tapahtui seuraavana vuonna. Akatemian puolesta otti runoilijan vastaan kreivi Molé puheella, joka sisälsi joukon tarkoituksellisia häijyyksiä tulokasta kohtaan. Sainte-Beuve, joka iloitsi nähdessään pahoinpideltävän runoilijoita, suurempia kuin hän itse, on ilkkuen merkinnyt muistiin, että Vigny näytti tätä puhetta kuullessaan "arkkienkeliltä, joka juo etikkaa". Pari kertaa salli Vigny asettaa itsensä ehdokkaaksi valtiollisiin vaaleihin, mutta ei tullut kummallakaan kerralla valituksi. Hänen elämänsä kului ilman mainittavia tapahtumia, osaksi Parisissa, osaksi maaseudulla, alati sairastavan vaimon läheisyydessä. Näinä vuosina tuntuu hän soutaneen sitä "surun galeeria", josta hän jossakin puhuu. V. 1861 sairastui hän syöpään ja odotettuaan kaksi vuotta kärsivällisesti loppuaan, kuoli hän muutamia kuukausia vaimonsa jälkeen. Hänen kuolemansa oli stoalaisen kaunis. Hänen tomunsa kätkettiin Montmartre'in kirkkomaahan, suurten lyyrikkojen kirkkomaahan, ja hänen oman toivomuksensa mukaan ei haudalla pidetty yhtään puhetta.
III
Alfred de Vigny'n ulkonaiset elämänkohtalot ilmaisevat meille vähemmän hänen runoutensa salaisuudesta kuin se tapa, millä hän on niihin suhtautunut. Kolme tunnetta vallitsee hänen elämäänsä: yksinäisyyden, epätoivon ja säälin.
Niissä suurissa runoelmissa, Moïse (Mooses) ja Eloa, jotka muodostavat Vigny'n nuoruudentuotannon valtavan kaksoishuipun, tapaamme jo nämä tunteet täysin kehittyneinä.
Moise on runoelma neron autiosta yksinäisyydestä. Mooses on vienyt kansansa luvatun maan rajoille ja Israelin lapset ovat kokoontuneet viettämään soitolla ja laululla tätä odotettua hetkeä. Mutta Mooses nousee Nebon vuorelle yksinäisyyteen puhumaan Jumalan kanssa kasvoista kasvoihin. Hänen huuliltaan ei soi ylistyslaulu, vaan rukous että Herra ottaisi hänet pois, nyt kun häh on vienyt kansansa perille ja täyttänyt Herran tahdon, ottaisi hänet pois ikuisesta yksinäisyydestä ihmisten parissa nukkumaan maan unta:
Pour dormir sur un sein mon front est trop pesant, ma main laisse l'effroi sur la main qu'elle touche, l'orage est dans ma voix, l'eclair est sur ma bouche; aussi, loin de m'aimer, voilà qu'ils tremblent tous, et, quand j'ouvre les bras, on tombe à mes genoux. O Seigneur! j'ai vécu puissant et solitaire, laissez-moi m'endormir du sommeil de la terre.
[Nukkuakseen toisen rintaa vastaan on otsani liian painava, käteni väristyttää kättä, johon se koskettaa, ukkonen on äänessäni, salama suussani; katso, kaukana siitä että he rakastaisivat minua, he kaikki vapisevat, ja kun avaan sylini, he lankeavat jalkoihini. O Herra, olen elänyt mahtavana ja yksinäisenä, anna minun nukkua maan unta.]
Tämä suurpiirteinen runo, jota syystä on verrattu Michelangelon Moosekseen, ei vielä ilmaise sitä syvää myötätuntoa ja sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan, joka elää tässä sydämen auttamattomassa yksinäisyydessä. Sen tekee Eloa. Eloa on enkelien sisar, sillä hän on syntynyt Kristuksen kyynelestä. Hän saa taivaassa tietää että eräs enkeleistä, kaunein kaikista, ei ole enää siellä, vaan on noussut Jumalaa vastaan ja langennut. Hän on yksin eikä kukaan häntä rakasta. Eloa alkaa sääliä häntä. Ja hän jättää taivaat ja rientää hänen luokseen. Pimeyden enkeli on kerran nähnyt hänet ja rakastaa häntä siitä hetkestä. Eloa, joka itse on synnitön, näkee hänessä vain onnettomimman kaikista olennoista, ja uhraa hänelle — jumalallisesta säälistä — rakkautensa. Mutta Lusifer ei voi nousta ylös hänen mukanaan, vaan Eloa, säälin enkeli, vaipuu hänen kanssaan yhä syvempiin sysyvyyksiin. Ei myöskään Eloan uhri voi tehdä onnelliseksi häntä, jonka olemus on synti. Säälin jumalainen uhri on ollut turha. — Tämä mysterio, jonka yllä leijuu Miltonin henki, on säälin ikuinen tragedia. Päiväkirjassaan on Vigny kuvitellut sitäkin mahdollisuutta, että Saatana voisi pelastua ja nousta takaisin jumalalliseen alkuperäänsä Eloan rakkauden kautta. Mutta tästä kuvitelmasta ei ole syntynyt runoa, se ei ole voinut saada juuria runoilijan sielussa ja hänen mielikuvituksessaan, jota pessimismi ja epätoivo hallitsivat.