Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitetussa runoelmassa La mort du loup (Suden kuolema) tapaamme tämän ylpeän epätoivon uskonnon vieläkin paljaampana. Symbooli on toinen, mutta se jäinen tuska, jolle se antaa muodon, on sama. Metsästäjät ovat koirineen yllättäneet urossuden, joka huomattuaan paon toivottomaksi jää ylpeänä silmästä silmään odottamaan kuolemaa metsästäjäin käden kautta.
Sen turkki vuosi verta kauttaaltaan, kun veitsenterät kamarahan maan sen seivästivät, pyssyt loistivat yöss' ympärillä sen kuin salamat. Se katsoi meihin, maahan painuen se puhtaaks nuoli kuonon verisen, ja silmät, kuin jos kylliks nähnyt ois, se sulki, äänetönnä kuollen pois.
Ja miettien suden sankarillista loppua lisää runoilija:
Ah, ajattelin, kuinka häveten sun eessäs lausun nimen Ihminen. Kuin jättää elo ja sen kurjuudet te tiedätte sen, jalot eläimet. On sille, joka tuntee kohtalon, suur hiljaisuus — muu heikkoutta on. Sa villi kulkija, sun ymmärsin, jäi sieluhuni katsees viimeisin. Se sanoi: jos sen voinet, sydämes tee kovaks voimalla sa aatokses, se ylpeytehen nosta, minne vain oon noussut minä, metsän asujain. On halpaa itku, pyyntö, nyyhkytys, tee tehtäväs, tee mik' on täytymys, ja kärsi, kun oot luotu kärsimään ja kuole päästämättä ääntäkään.
"Vain hiljaisuus on suuri, kaikki muu on heikkoutta." "Tao ajatuksesi voimalla sydämesi kovaksi kestämään kohtalon painoa." "Itku, pyyntö, nyyhkytys — kaikki ovat yhtä halpoja. Tee mikä on täytymys, ja kuole ääntä päästämättä." Milloinka on runous kukkinut lähempänä ikuista jäätä?
Vigny'n syvällisin runo on kuitenkin La maison du berger (Paimenen maja). Ihmeellinen on tämän symfoonisen runoelman mahti: kaikki mitä runous, filosofia ja musiikki ovat aavistaneet syvällisintä ihmisen kohtalosta tuntuu välähtävän meitä vastaan sen säkeissä. Se tuo paikoin mieleen Schillerin runon Die Götter Griechenlands (varsinkin sen loppupuolen), jossa tunnelma tuskin kuitenkaan on yhtä valtava. "Hellaan Jumalat" hipaisevatkin filosofiassaan läheltä Vigny'n runon maailmaa. Molemmissa asetetaan kärsivä, tunteva ihminen ja tunteeton luonto samalla tavalla vastakkain.
Schiller:
Unbewusst der Freuden, die sie schenket, nie entzückt von ihrer Herrlichkeit, nie gewahr des Geistes, der sie lenket, selger nie durch meine Seligkeit, fühllos selbst für ihres Künstlers Ehre, gleich dem todten Schlag der Pendeluhr, dient sie knechtisch dem Gesetz der Schwere die entgötterte Natur.
[Tietämättömänä iloista, joita se antaa, milloinkaan hurmautumatta niiden ihanuuteen, milloinkaan käsittämättä henkeä, joka sitä ohjaa, milloinkaan tuntematta itseään onnellisemmaksi minun onnellisuuteni kautta, tunteettomana taiteilijansakin kunnialle, orjallisena kuin kelloheilurin kuolleet iskut tottelee se painovoiman lakia, jumal-tyhjä luonto.]
Vigny (Luonto puhuu):