Je roule avec dédain, sans voir et sans entendre, a côté des fourmis des populations; je ne distingue pas leur terrier de leur cendre, j'ignore en les portant les noms des nations. On me dit une mére, et je suis une tombe. Mon hiver prend vos morts comme son hécatombe, mon printemps ne sens pas vos adorations.
[Ylpeänä vyöryn tietäni näkemättä ja kuulematta kansakuntia maan matosien vierellä; en erota heidän luoliaan heidän tomustaan, en tunne, niitä kantaessani, edes kansoja niiden nimiltä. Minua sanotaan äidiksi ja minä olen hauta. Minun talveni ottaa uhrina vastaan teidän kuolleenne, minun kevääni ei tunne teidän ihailujanne.]
Mutta kun Schillerin runo päättyy eleegiseen valitukseen, nousee Vigny'n titaaniseen uhmaan. Runoilija kehoittaa silmiään, jotka ovat pitäneet luontoa kauniina, kääntämään katseensa muualle, rakastamaan ainoastaan sitä, jota ei milloinkaan saa nähdä kahta kertaa. Ja hän vastaa luonnon kylmyyteen sydämensä ylpeydellä: "Elä elämääsi, kylmä Luonto, meidän jalkojemme juuressa ja meidän kasvojemme edessä, koska se on sinun lakisi. Elä ja ylenkatso, jos olet jumalatar, ihmistä, halpaa matkalaista, jonka pitäisi olla sinun kuninkaasi. Enemmän kuin sinun valtaasi ja sen turhaa loistoa rakastan inhimillisten kärsimysten majesteettia. Et ole saava rakkauden huutoa minun huuliltani".
Jumala, luonto, rakkaus, maine — kaikki oli muuttunut hänen ajatukselleen ja tunteelleen, hänen niitä tavoitellessa, mykäksi, sieluttomaksi, petolliseksi ja turhaksi. Yksi oli enää jäljellä, jonka edessä hän notkisti polvensa, ihmiskärsimysten majesteetti:
J'aime la majesté des souffrances humaines.
Hänen säälinsä ja myötätuntonsa mittasi ihmissuvun kärsimyksen koko syvyyden, ja hänen sydämensä, jossa säälin rinnalla asui ylpeys, asetti hänet titaanien puolelle, taisteluun Zeusta ja maailmanjärjestystä vastaan. Epäilemättä on Vigny enemmän kieltäjä kuin uskoja (on niitäkin, jotka ovat tahtoneet nähdä hänessä kristityn), mutta hänen kieltämisessään on hartautta ja vakavuutta, joka muistuttaa uskontoa.
Yhdessä merkityksessä oli tämä runoilijakieltäjä kuitenkin uskovainen. Hän uskoi, että paras mitä ihmistunne- ja ajatus ovat luoneet ei katoa jäljettömiin maailmankaikkeudesta, vaan että samoinkuin laivan haaksirikkoutuessa mereen heitetty pullo pelastaa maailmalle hukkuvan työn, samoin vie Jumalan sormi kerran satamaan sen, minkä ihmishenki on totuudessa luonut ja heittänyt "moninaisuuksien mereen". Alfred de Vigny'n oma runous oli tällainen mereen heitetty pullo, täynnä kalliisti ostettua kauneutta ja "pyhien hiljaisuuksien tuoksua". Siitä on sanottu, että se on monta kertaa löydetty ja taas heitetty takaisin mereen. Epäilemättä voikin Vigny'n runous sekä vetää luokseen että työntää luotaan. Se työntää luotaan, jos meille on ylintä elää, maan lapsina, maan täyttä, verevää elämää, kiitävän silmänräpäyksen ajatuksetonta perhos-elämää — se vetää luokseen, jos tahdomme katsoa omaa elämäämme ja kaiken olevaisen elämää sub specie aeternitatis, niinkuin filosoofit ovat katsoneet ja suuret uskojat ja suuret kieltäjät, ne, joille totuus elämästä on ollut kalliimpi kuin itse elämä. Alfred de Vigny'n runous on osa sitä ihmiskunnan taistelevaa, kysyvää, rauhatonta titaanitahtoa, joka ojentaa kahlehditun kätensä uhmassa mykkää jumaluutta vastaan, uhmassa, joka saattaa muistuttaa rukousta.
Tämä titaanitahto on tehnyt Alfred de Vigny'stä kohtalotunteen suuren lyyrikon.