Jos tahdomme, Emersonin tavoin, erottaa runoilijan ja kirjailijan toisistaan eri tyyppeinä, niin voimme jälkimäiselle tuskin löytää parempaa edustajaa kuin ranskalaisen naturalistisen novellin mestarin Guy de Maupassant'in.
Runoilijalle on kirjanteko käytännöllinen välttämättömyys, kirjailijalle se on ammatti. Runoilijassa elävät hänen ajatuksensa, mielikuvansa, tyyppinsä ainakin jossakin mielessä myöskin riippumattomina siitä teoksesta, jonka hän mahdollisesti luo, kirjailijassa ne syntyvät ja kehittyvät yksistään hänen teostaan varten. Ideat etsivät runoilijansa saadakseen ilmaisun, kirjailija etsii itse puolestaan ideansa antaakseen niille muodon. Kirjailijan maailmassa ei ole mitään ihmettä, siinä ei piile mitään psykoloogista salaisuutta. Kirjailija ei suinkaan aina jäljittele luontoa ja elämää ja vain harvoin on hänen ammattinsa verrattavissa valokuvaajan ammattiin, mutta pohjimmiltaan ei hän kuitenkaan tunne eikä tunnusta muuta maailmaa kuin sen, joka jo on olemassa. Hän on elämän suuri kirjanpitäjä, enemmän tai vähemmän uskollinen, tarkka ja ankara ja enemmän tai vähemmän persoonallinen. Hän ei suinkaan ole vailla tempperamenttia ja tunteita, hän on usein kuin sähköinen hermokeskus, joka värähtää pienimmästäkin kosketuksesta, mutta hänen tempperamenttinsa ja tunteensa koteutuvat helposti todellisuuteen — silloinkin kun hän sitä halveksii tai vihaa. Tämä koteutuminen elämään, sen monikirjaviin ilmenemismuotoihin, sen aisteja ja tunteita hyväileviin tai kiihoittaviin ja repiviin vaiheihin, sen valoihin ja varjoihin, sen toivoon ja epätoivoon, sen leikkiin ja vakavuuteen, sen onnenhetkien häipyvään lyhyyteen ja sen tuskan ja piinan tuntien loputtomuuteen, sen hymyileviin keväihin ja itkeviin syksyihin, nuoruuden tanssiviin vuosiin, rakkauden aikana, ja vanhuuden laahustaviin askeleihin haudan partaalla — tämä koteutuminen elämään on yksi puoli kirjailija-ammatin salaisuudesta. Toinen on kyky kuvata ja kertoa aistimuksiaan, tunteitaan, näkemyksiään. Jossakin määrin ovat epäilemättä nämä molemmat kyvyt synnynnäisiä siellä missä ne esiintyvät kehittyneempinä, mutta varmaan voi onnellinen kasvatus ja määrätietoinen harrastus ja itsekouluutus myöskin luoda edellytyksiä menestykselliselle kirjailija-toiminnalle. Kirjailijalla on aina elämässä enemmän opittavaa kuin runoilijalla. Mies joka "kerää vaikutelmia ja kokemuksia" ja joka "hioo tyyliään" voidakseen välittää elämyksiään yleisölle, on kirjailija kiireestä kantapäähän tai ainakin kirjaileva dilettantti. Runoilija ei aja takaa vaikutelmia, ne tulevat hänen luokseen, hänen tahtoen tai tahtomatta, eikä hän hio tyyliään vaan pikemminkin hänen tyylinsä hioo häntä, koska se hallitsee häntä enemmän kuin hän sitä. Kirjailijan maailmassa vallitsee usein hienompi järjestys, lainalaisuus, täydellisyys kuin runoilijan, jonka maailma on joskus kuin kaaos, mutta kaaos, missä leijuu sitä tähtitomua, josta maailmat syntyvät.
Kun Maupassant kolmenkymmenen vuotiaana vaihtoi salkkunsa ministeriön virkamiehenä kirjailijan kynään, oli hänellä takanaan ahkerat ja hedelmälliset oppivuodet ja hänen ensi esiintymisensä kirjailijana todistaa jo mestaria, joka täydellisesti hallitsee ammattinsa. Hänen ensimmäinen julkisuuteen tullut novellinsa Boule de suif on teknillisesti yhtä virheetön kuin hänen viimeisensäkin, sen neljässäkymmenessä sivussa ei ole mitään, jonka toivoisi olevan toisin, tuntuupa melkein siltä niinkuin ei siinä olisi mitään, joka voisi olla toisin — aivan niinkuin meistä luonnossa jokainen yksityiskohta ja -ilmiö tuntuu olevan omalla paikallaan ja kuuluvan ehdottomasti kokonaisuuteen. Sielulliselta sisällöltään on se vähäpätöinen vaikka huvittava kasku, mutta novellistisena suorituksena ansaitsee se vielä saman ehdottoman kiitoksen, jonka se sai osakseen kerrottuna ensi kerran Zolan luona valitun kirjailijapiirin keskellä ja kohta sen jälkeen, v. 1880, painosta ilmestyessään. Ulkonaisen aiheen, mikä on sivuasia, lienee Maupassant saanut novelliinsa Zolalta, mutta kertomataitonsa, kirjallisen tekniikkansa, mikä on pääasia, oli hän oppinut ahkerassa määrätietoisessa harjoituksessa, lähes kymmenen vuoden aikana, naturalismin mestarin Gustave Flaubert'in johdolla. Maupassant'in oppilas-suhde Flaubert'iin on yksi kirjallisuushistorian loistavimpia esimerkkejä kirjailijayksilön välittömästä persoonallisesta vaikutuksesta toiseen. Seitsemän vuoden aikana eli vv. 1873-1880, valvoi ja ohjasi Flaubert kaikkia Maupassant'in kirjallisia töitä, vihkien hänet vähitellen oman työpajansa salaisuuksiin. Nuori ministeriön virkamies käytti usein viikon varrella pitkiä tuntejaan valtion palveluksessa tehdäkseen virastonsa paperille pieniä kirjallisia harjoitelmiaan, mitkä hän sunnuntaisin kantoi mestarinsa ja opettajansa tuomioistuimen eteen. Flaubert oli yhtä väsymätön vaatimuksissaan kuin kärsivällisyydessään. Hän oli luvannut Maupassant'in äidille, nuoruuden-ystävälleen, joka toivoi pojastaan kirjailijaa, tehdä tässä suhteessa kaikkensa ja hän otti tämän lupauksensa hyvin vakavalta kannalta — sitä mieluummin, kun hänen ja oppilaan välillä pian syntyi lämmin mieskohtainen kiintymys. Näissä kahdessa normandilaisessa, joita iässä erotti toisistaan lähes kolme vuosikymmentä, oli epäilemättä yhtäläisiä piirteitä, mitkä puolestaan tekivät että mestarin opetukset tapasivat oppilaassa helposti kiitollisen kaikupohjan. Molemmilla oli herkät valveutuneet aistit ja kirkas pää ja molemmat katselivat he elämää jokseenkin kylmillä silmillä: he arvioivat sitä kuin muinaiset normannit voittosaalista, he pyrkivät riistämään siitä mahdollisimman suuren osan purteensa, s.o. taiteeseensa. Nuorempi, jolle elämä vielä oli täynnä mieskohtaisia houkutuksia, ei ollut kehittynyt niin pitkälle kyvyssä nähdä taiteessa elämän korkeinta tarkoitusta ja viisautta kuin vanhempi, joka oli pyhittänyt sille kaikkensa. Mutta Flaubert'in ankarassa koulussa oppi Maupassant vähitellen, että taide oli mustasukkainen jumaluus, joka ei kärsinyt toisia rinnallaan. Flaubert korjaili Maupassant'in kirjoitelmia kuin koulunopettaja oppilaansa harjoitusaineita. "Mene kävelemään, poikani", sanoi hän nuorelle ministeriön virkamiehelle, "ja kerro minulle sadalla rivillä, mitä olet nähnyt". Jokainen turha määräyssana pyyhittiin armotta ja kaksi perättäistä lausetta, joilla oli sama rakenne ja sama rytmi, oli mestarin kauhistus. Mutta ennen kaikkea tahtoi Flaubert saada oppilaansa havaitsemaan esineiden ja asiain erikoista, ominaista luonnetta ja oppimaan ilmaisemaan sen ainoalla täsmällisellä, asiallisella, täyteläisellä tavalla. Kukaan ei ole vähemmässä määrin kuin Flaubert uskonut hetken vaivattomaan, onnelliseen inspiratsioniin ja tehostanut kiivaammin työn ja tutkimuksen merkitystä kirjallisessa taiteessa. Hänen kirjeensä Maupassantille ovat kuvaavat tässä suhteessa: " Täytyy, ymmärrättekö, nuori mies, täytyy tehdä ahkerammin työtä. — — Taiteilijalle ei ole olemassa muuta kuin yksi periaate: uhrata kaikki taiteelle. Hänen tulee pitää elämää vain keinona, ei muuna." Maupassant'in äiti kävi kärsimättömäksi, kun hänen poikansa ensi esiintyminen kirjailijana viipyi vuodesta vuoteen, ja ystävät, jotka tiesivät Maupassant'in harjoittavan kirjailua ja julkaisseenkin parilla salanimellä pieniä kertoelmia, tutkailivat häneltä, milloin hän aikoi jättää taiteellisen inkognitonsa ja esiintyä julkisesti kirjailijana. "Minulla ei ole kiirettä", vastasi Flaubert'in oppilas, "tahdon oppia ammattini".
Kolmenkymmenen vuotiaana katsoi Maupassant olevansa valmis. Silloin julkaisi hän ensimmäisen novellinsa Boule de suif ja runovalikoimansa Des Vers. Hän oli oppinut proosan taidon, oppinut flaubert'iläisessä mielessä, mikä merkitsee tai ainakin lähenee täydellisyyttä, mutta runonteossa hän oli vielä oppilas ja jäi siksi. Ilman hänen proosaansa olisi hänen ensimmäinen ja ainoa runokokoelmansa, joka epäilemättä potee melkoista runollista kuivuutta, joutunut pikaiseen unohdukseen. Itse ymmärsi Maupassant pian sen epäsuhdan, joka vallitsi hänen proosansa ja runonsa taiteellisen arvon välillä, ja siirtyi ratkaisevasti proosaan. Kymmenen vuotta kestäneen kirjailijakautensa aikana julkaisi hän keskimäärin kolme teosta vuodessa, romaaneja, novelleja, matkakuvauksia, mutta porttia lyriikan maailmaan ei hän kertaakaan enää raoittanut. Ja itse asiassa: harva suuri kuvailija ja kertoja on ollut vähemmän lyyrillinen kuin Maupassant, jonka tarkka ja kylmä havainto ja analysoiva älyllisyys tuntuvat kulkevan kuin halla kaiken mieskohtaisen tunteellisuuden ja lyyrillisyyden yli.
Flaubert'in kirjallinen ihanne oli tunteettomuus, impassibilité. Taiteen tuli olla ihmiselämän puolueeton kuvastin ja tässä tehtävässään onnistui se sitä paremmin, kuta vähemmän kirjailijan oma yksilöllisyys tuli näkyviin. Maupassant oli puolestaan omistanut tämän opettajansa teorian taiteen objektiivisesta tunteettomuudesta. Mutta tunteettomuus on vain sana, jonka taakse kätkeytyy paljon tunteellisuutta. Niinhyvin Flaubert'in kuin Maupassant'in teoreettisessa tunteettomuudessa on selvät merkit hyvinkin yksilöllisestä tuntemis- ja ajattelemistavasta, selvät merkit omalaatuisesta persoonallisuudesta. Voimme sanoa, että tämä persoonallisuus onkin itse asiassa mieltäkiinnittävintä Maupassant'in kirjallisuudessa, että se juuri antaa hänen tuotannolleen sen elimellisen yhtenäisyyden ja lopullisen arvon. On nim. aina niin, että mitä teorioja ja ihanteita kirjailijat eri aikoina asettavatkin taiteelleen, me kuitenkin, viime kädessä ja vaistomaisesti, usein tietämättämme, etsimme heistä persoonallisuutta, ihmistä.
Emile Faguet on sanonut, että jos taide, Zolan määritelmää seuraten, ei ole muuta kuin todellisuus nähtynä tempperamentin läpi, niin on Maupassant'in tempperamentti läpikuultava lasi, jonka kautta todellisuus kulkee, ja Maupassant siis puhdasverisin kaikista realisteista. Olisi varmaan väärin ja harhaanjohtavaa käsittää tällaista väitettä aivan kirjaimellisesti. Se läpikuultava lasi, joka Faguet'n määritelmässä edustaa Maupassant'in tempperamenttia, ei laske lävitseen kaikkia valonsäteitä, todellisuutta sellaisenaan, ilman valintaa, se on ehkä pikemminkin verrattava prismaan, läpikuultavaan prismaan, joka taittaa ja hajoittaa valonsäteet laskiessaan ne lävitseen, taittaa ja hajoittaa omalla tavallaan. Tässä tavassa ilmenee hänen tempperamenttinsa tiedoton valinta, hänen persoonallisuutensa. Jos tahdomme sanoa, että Maupassant jäljittelee todellisuutta, tai ehkä paremmin, kuvaa vain todellisuutta, niin on meidän samalla muistettava, että itse "todellisuus" on relatiivinen käsite. Oikeinta olisi ehkä niin ollen sanoa, että Maupassant kuvaa vain sitä, mitä hän pitää todellisena.
II.
Guy de Maupassant syntyi elokuun 5 p:nä 1850 lähellä Dieppeä, Miromesnilin linnassa, missä hänen vanhempansa asuivat vuokralla. [Elämäkerralliset tiedot Edouard Maynialin kirjasta "La vie et l'oevre de Guy de Maupassant", Paris, 1906.] Hänen isänsä Gustave de Maupassant oli osakkaana eräässä parisilaisessa pörssiliikkeessä. Maupassant'it olivat köyhtynyttä, alkuaan Lothringista kotoisin olevaa aatelia, jolle kerran oli kuulunut markiisin arvo, mistä suku kuitenkin oli luopunut. Äitinsä kautta polveutui Guy de Maupassant normandialaisesta Le Poittevin-suvusta ja tältä taholta tuntuu hän perineen määräävimmät luonteenpiirteensä. Äidin merkitys tulevan kirjailijan kasvattajana oli niinikään suuri. Jo sangen varhain viitoitti hän pojalleen hänen elämänsä tehtävän. Maupassant'in äiti Laure Le Poittevin ja hänen veljensä Alfred, joka kirjoitti runoja, olivat varhaisessa nuoruudessaan solmineet läheisen ystävyysliiton Gustave Flaubert'in kanssa Heidän yhteinen intohimonsa oli kirjallisuus. Alfred Le Poittevin'in, Guy de Maupassant'in enon, varhainen kuolema teki tyhjiksi ne suuret toiveet, joita häneen runoilijana kiinnitettiin, mutta hänen sisarensa pysyi uskollisena nuoruutensa kirjallisille harrastuksille ja teki kaikkensa siirtääkseen ne poikaansa.
Gustave ja Laure de Maupassant'in avioliitosta syntyi kuusi vuotta Guy'n jälkeen toinen lapsi Hervé. [Hervé, joka kuoli kolme vuotta ennen veljeään, auringonpistoksen aiheuttamaan halpaukseen, palveli jonkun aikaa ratsuväen upseerina sekä esiintyi myöhemmin botanistina. Hän oli naimisissa ja jätti jälkeensä tyttären.] Maupassantien avioliitto rikkoutui kuitenkin luonteeltaan heikon ja älyltään keskinkertaisen Gustave de Maupassant'in monien seikkailujen takia, ja pian tekivät puolisot rauhantuomarin välityksellä täydellisen avioeron. Laure de Maupassant muutti kahden poikansa kanssa omistamalleen maatilalle Etretat'han, turvattuaan lapsilleen heidän isältään pienen vuotuisen eläkkeen. Vielä avioeron jälkeenkin kävi Gustave de Maupassant silloin tällöin vieraissa vaimonsa tilalla ja Guy de Maupassant oli elämänsä loppuun saakka, huolimatta suuresta kiintymyksestään äitiinsä, sydämellisessä kirjevaihdossa hänen kanssaan. Isänsä ulkonäöstä oli Guy de Maupassant perinyt sädehtivät intohimoiset silmänsä, jotka tämä puolestaan oli perinyt eräältä kreolilaiselta isoäidiltään.
Etretat'ssa, pienessä, kauniin puutarhan ympäröimässä talossa vietti Maupassant lapsuutensa kolmanteentoista ikävuoteen saakka. Hänen ainoa kasvattajansa ja paras seuralaisensa oli hänen äitinsä. Vielä tärkeämpää kuin opettaa poikaa ajattelemaan oli Laure de Maupassant'in mielestä kouluuttaa häntä näkemään. Hän pyrki suuntaamaan poikansa mielenkiinnon esineiden luonteenomaisuuteen, kiinnittämään hänen harhailevan mielikuvituksensa niinhyvin vähäpätöisiin ja pieniin kuin kauniisiin tai suurpiirteisiin ilmiöihin luonnossa ja elämässä. Näin loi äiti hedelmällisen pohjan Flaubert'in tuleville opetuksille. Suoranaista kirjallistakin harrastusta koetti äiti pojassaan herättää m.m. lukemalla hänelle Shakespearea. Eräs pappismies avusti äitiä kieliopin ja aritmetiikan opetuksessa sekä latinassa, jota Maupassant tuntuu oppineen helposti. Sitävastoin ei Maupassant koskaan oppinut mitään elävää vierasta kieltä. Retkillään kotiseutunsa ympäristössä ja ahkerassa seurustelussaan kalastajapoikien kanssa oli hän sensijaan saavuttanut täydellisen taidon normannilaisessa kansanmurteessa. Luonnon- ja kansanelämää oppi hän jo varhaisimmassa lapsuudessaan mitä läheisimmin tuntemaan, ja juuri näitä hänen lapsuudenaikaisia vaikutelmiaan saamme, kuten tunnettu, kiittää lukemattomista ihastuttavista maisemakuvista ja ihmistyypeistä hänen vastaisessa kirjallisessa tuotannossaan.