Kolmentoista vuotiaana tuli Maupassant kouluun, ensin Yvetot'hon, sitten Rouen'iin. Hän suoritti huolella koulutyönsä, mutta kirjallisuus veti häntä jo tällöin enemmän kuin opintoluvut puoleensa. Hän alkoi sepitellä runoja. Auktoriteetin ja oppimestarin sai hän näissä harrastuksissaan runoilija Louis Boulhet'stä, joka oli perheen tuttavia ja joka toimi, samaan tapaan kuin Flaubert myöhemmin, nuoren Maupassant'in kirjallisena omanatuntona. Boulhet kuoli kuitenkin (v. 1869) ehtimättä kovin pitkälle seurata Maupassant'in kehitystä. "Jos Boulhet olisi elänyt", oli Maupassant'in äidillä tapana sanoa, "olisi hän tehnyt pojastani runoilijan. Mutta Flaubert puolestaan tahtoi tehdä hänestä romaaninkirjoittajan." Maupassant'in runot tältä ajalta — muutamat niistä ovat myöhemmin julkaistut — ovat lukiolaisen tavallisia teennäisiä riimityskokeita. Poikkeuksen muodostavat vain eräät naisille omistetut persoonallisemmat säkeet, esim. runossa Dernière soirce passée avec ma maitresse, joka viittaa johonkin elettyyn suhteeseen, mikä Maupassant'illa (hänen äitinsä kertomusten mukaan) oli 18—20-vuotiaana. Tässäkin runossa on mielestäni kuitenkin vieras vaikutus, Alfred de Musset'n, niin tuntuva, että se ehdottomasti vie ajatukset Contes d'Espagne et d'Italie -kokoelman tekijään, samalla paljastaen, mikä suunnaton ero on näiden 20-vuotiasten rakkaustrubaduurien välillä alkuperäisessä runovoimassa. Maupassant oli tuskin suorittanut kouluopintonsa, kun ranskalais-saksalainen sota puhkesi, muodostaen rajapyykin hänen kehityksessään, niinkuin se muodosti rajapyykin hänen isänmaansa historiassa. Otettuaan mieskohtaisesti osaa sotatoimiin ja kerättyään suuren joukon kokemuksia ja havaintoja, jotka tulivat hedelmällisiksi hänen myöhemmässä tuotannossaan, saapui Maupassant Parisiin ja sai vaatimattoman toimen meriministeriössä. Hänen itsenäinen toimintansa maailmassa oli alkanut, mutta hänen varsinainen elämänkutsumuksensa odotti häntä vielä vuosien päässä.
Maupassant, maaseudun kasvatti, tunsi alussa olevansa vieras suuressa maailmankaupungissa, ja kysymyksenalaiseksi voi asettaa, koteutuiko hän koskaan siihen syntyperäisen parisilaisen tavalla. Hän on lukemattomat kerrat kuvannut voittamattomasti Parisin ihastuttavia ympäristöjä, joissa maailmankaupunki ja maaseutu tapaavat toisensa, ja varsinkin Seineä ja sen rantoja, tuon joen, joka Maupassant'in kuvauksissa kuin toinen Nilvirta tuntuu aina tuovan mukanaan tuoksuvaa rikkautta ja elämää. Mutta varsinaisen Parisin kuvaajana esiintyy hän harvemmin eikä mielestäni saavuta silloin samaa illusionia. Kuinka paljon tuoreemmat, kuinka paljon läheisemmin havaitut ovatkaan meri- ja maa-maisemat le-havrelaisessa Pierre et Jean -romaanissa kuin _Fort comme la mort'_in kadut, bulevardit, puistot ja muut parisilaiset paikallisuudet! Yksityiskohtaisemmalla psykoloogisella eläytymiskyvyllä on niinikään tavattu edellisesssä romaanissa pikkukaupungin keskiluokan porvariperhe verrattuna siihen parisilaiseen ylimyskotiin, joka jälkimmäisessä muodostuu tapahtumien keskipisteeksi. Itse asiassa on Maupassant'in tuotanto mitä valaisevin esimerkki siitä määräävästä vaikutuksesta, mikä lapsuuden aikaisella ympäristöllä ja varhaisimmilla elämänkokemuksilla on taiteilijan ja kirjailijan mielikuvavaaliin. Tuntuu siltä kuin olisi 30-40-vuotias Maupassant vielä vastustamattomasti sidottu yksin niihin paikallisnimiinkin, jotka kymmenvuotiaana ovat kaikuneet hänen korvissaan, niin usein ja itsepintaisesti esiintyvät ne hänen kertomuksissaan. Mutta sensijaan on Maupassant kuvannut ainakin yhtä parisilaista elämänpiiriä, pikkuvirkamiehen, ja nimenomaan ministeriössä palvelevan, niin usein ja niin suurella intensiteetillä (esim. novelleissa l'Héritage, En famille, A cheval y.m.), ettemme jää epätietoisuuteen siitä, että Maupassant'in omat kokemukset virkamiesurasta olivat mitä lohduttomimmat. Tottuneena vapaaseen luonnonelämään rasitti ja ikävystytti häntä hengetön virkatoimi säännöllisesti mitattuine tunteineen ja yksitoikkoisine velvollisuuksineen. Hänen kasvavaa nautinnon ja elämänjanoaan eivät myöskään voineet tyydyttää se niukka toimeentulo ja ne vaatimattomat ja hitaat ylenemismahdollisuudet, joita virkamiesura tarjosi.
Virkatoimensa yksitoikkoisuudesta etsi hän vaihtelua kahdella suunnalla: urheilussa ja kirjallisessa harrastelussa. Maupassant oli lapsuudesta pitäen harteva ja voimakas ruumiinrakenteeltaan ja urheiluun ja kaikkinaiseen terveydenhoitoon omisti hän jo varhain paljon huolta. Zola kertoo hänen ulkonäöstään, että hän oli "kaunis nuorukainen, pikemmin pienikasvuinen, mutta vahva ja tanakka vartaloltaan", ja Flaubert antaa hänelle mainesanan "pieni bretagnelais-härkä". Hänen mieliurheilunsa oli soutu ja sitä harjoitti hän aivan intohimoisesti. Hänellä oli tapana joka aamu ennen virastoaikaa soudella Seinellä ja sunnuntaisin lähti hän pitemmille retkille. Eräänä päivänä kuljetti hän kahta ystäväänsä soutaen veneessään, Parisista Roueniin. Soutu-urheilu Seinellä onkin jättänyt unohtumattomat jäljet Maupassant'in kirjallisuuteen: kukaan ei ole niinkuin hän osannut kuvata tämän joen vehmaita rantoja, jotka päästyään maailmankaupungin kivilaiturien syleilystä tuntuvat kukkivan ja tuoksuvan ehtymättömässä rikkaudessa ja vapaudessa, tarjoten loputtomasti matkailijalle yllätyksiä ja iloisia seikkailuja. Mutta jos sää oli epäsuotuisa souturetkille, lohduttautui Maupassant kirjallisilla harjoitteluilla, ainakin alussa pääasiassa runonteolla, mikä tapahtui Flaubert'in johdon alaisena. Eräistä "Madame Bovary'n" mestarin oppilaalleen kirjoittamista säilyneistä kirjeistä käy ilmi, kuinka yksityiskohtainen, tarkka ja ankara tämä johto oli. Oppilas nieli turhamaisuutensa ja alistui nurkumatta. Mestarinsa välityksellä tutustui Maupassant niinikään tunnettuihin kirjailijoihin, m.m. Turgenjeviin, Zola'han, Daudet'hen, Edmond de Goncourt'iin ja useihin muihin, joiden kanssa hän pian tuli varsin läheiseen ystävyyssuhteeseen. Etenkin ensinmainitun kanssa ystävystyi Maupassant, ja vuodesta 1876 oli venäläinen romaanintekijä Flaubert'in jälkeen hänen läheisin kirjallinen tuttavuutensa. Myöhemmin Turgenjev Venäjällä teki propagandaa nuoremman ranskalaisen kirjailijatoverinsa hyväksi.
V. 1878 muutti Maupassant meriasiain ministeriöstä opetusasiain ministeriöön. Tämä vaihdos salli hänen omistaa suuremman, osan ajastaan kirjallisiin harrastuksiin. Paljon merkittävämpi muutos hänen elämässään tapahtui kuitenkin, kun hän kahta vuotta myöhemmin julkaisi Zolan _Soirées de Médan'_issa ensimmäisen novellinsa Boule de Suif sekä Charpentier'n kustannuksella runokokoelman Des Vers. Samana vuonna erosi hän virkamiesuralta ja siitä pitäen on hän yksinomaan kirjailija, kirjojen tekijä ex professo.
Seuraavat kymmenen vuotta kuluvat yhtämittaisessa kirjallisessa työssä, jonka tuloksina syntyy novelleja ja romaaneja melkein koneellisella täsmällisyydellä, lyhyin väliajoin. Vuodesta 1881 pitäen teki Maupassant säännöllisesti työtä klo 7:stä aamulla 12:een päivällä, kirjoittaen keskimäärin kuusi sivua päivässä. Hän oli saavuttanut sellaisen taituruuden, että hänen vain harvoin tarvitsi jälestäpäin korjata lauseitaan. Mutta paitsi tätä säännöllistä jokapäiväistä työkautta omisti hän vielä erikoistutkimuksille ja muistiinpanoille osan vuorokaudestaan. Siitä, mikä jäi jäljelle, meni taas runsaampi osa, kuin mitä rasittavan henkisen työn vaatima lepo olisi sallinut, huvituksiin ja nautinnoihin.
Maupassant'in kerrotaan sanoneen, ettei hänen elämällään ole historiaa. Siitä onkin epäilemättä puuttunut suuria intohimoja ja syvästi elettyjä kokemuksia, jotka olisivat ratkaisevasti vaikuttaneet kirjailijan persoonallisuuden kehitykseen. Tuskin erehdymme, jos edellytämme, että tämän epikurolaisen elämään sisältyi enemmän nautintoja kuin iloja ja enemmän pettymyksiä ja kyllästystä kuin suuria suruja. Hänen elämäkerran kirjoittajansa antaa viittauksia jostakin persoonallisemmasta rakkaussuhteesta, mutta mitään keskeistä asemaa ei sillä liene ollut. Lukuisilla matkoilla, joita hän teki aluksi Normandiaan, myöhemmin, omalla huvipurrellaan, Välimeren rannoille, m.m. Korsikaan, Tunisiin ja Algeriaan, tuntuu hän vain ajaneen takaa aina uusia vaikutelmia. Hän pakeni jokapäiväisyyden ikävää, väsyttäviä parisilaissalonkeja ja kirjallisia ystäviään ja kadehtijoitaan, hakien uusia kiihoituksia ja uusia seikkailuja — jotka jättivät jälkeensä uuden väsymyksen ja uuden tyhjyyden. Hän samalla kertaa etsi ja pelkäsi yksinäisyyttä. Hänen aistinsa kaipasivat vaihtelua, mutta hänen hermonsa väsyivät pian. Alituinen rauhattomuus tuntuu häntä ajavan, ja matkoilla on hän ehkä sittenkin enimmän kotonaan. Harva on niinkuin hän ylistänyt matkustamisen iloja:
Joka paikka, missä asumme kauan, muuttuu vankilaksemme. Ah, saada paeta, lähteä, paeta tuttuja seutuja, ihmisiä, aina samoja liikkeitä ja ennen kaikkea samoja ajatuksia! Se joka on väsynyt, väsynyt suremaan aamusta iltaan, väsynyt niin ettei enää jaksa nousta juomaan lasillista vettä, väsynyt liian usein nähtyjen ystävien kasvoihin, hänen täytyy lähteä, paeta uuteen ja vaihtelevaan elämään. Matkustus on eräänlainen portti, jonka kautta ihminen voi paeta todellisuutta toiseen todellisuuteen, joka on kuin uni.
Tämä intohimoinen mieltymys retkeilyihin, matkustamiseen, joka muuttaa meidän elämämme ympäristön, kulissit, muuttamatta silti meitä itseämme on Maupassant'ille kuvaava. Se todistaa puolestaan, kuinka ratkaiseva merkitys hänelle oli ulkomaailmalla, elämän näyllä, sillä kirjavalla sarjalla ulkonaisia vaikutelmia, joita meidän aistimme ottavat vastaan ja jotka säestävät meidän kokemuksiamme, olematta sanan syvemmässä mielessä omaa keskeisintä, persoonallisinta elämäämme.
Maupassant'in novellien ja romaanien suuri menekki hankki hänelle huolettoman, rikkaan toimeentulon. Hänen kirjevaihtonsa kustantajien kanssa osoittaa, että hän osasi pitää puoliaan sopimusten teossa. Kirjojensa nimet valitsi hän useinkin keskusteltuaan niistä kustantajansa kanssa ja huomioon ottaen niiden edullisen tai epäedullisen vaikutuksen yleisöön — mikä ammattikirjailija-piirre! Hän möi henkensä tuotteet mieluummin rahasta kuin kunniasta. Edmond de Goncourt, joka kadehti Maupassant'ia, on häijyssä päiväkirjassaan koettanut tehdä uskottavaksi, että Maupassant liehitteli ylhäisyyksiä ja että ainoa kirja mikä muka oli hänen salonkinsa pöydällä oli "Almanach de Gotha"! Itse asiassa pakeni Maupassant yleensä kaikkeakin seuraa ja aivan varmaan oli hän liian mukavuutta rakastava etsiäkseen sitä ainakaan ruhtinasten ja prinssien keskuudesta. Maupassant'in kaiken tuotannon pohjalla — yhä selvemmin havaittavana teos teokselta — kulkee väkevä yksinäisyyden virta, joka aika ajoin tuntuu syvenevän kaikki nieleviksi pyörteiksi.
Kaksi aihetta antaa Maupassant'in yleensä niin epikurolaiselle ja huolettomalle taiteelle voimakkaan kohtalotunnelman: yksinäisyys ja lähestyvän kuoleman uhka. Yksinäisyys on pelastus ihmisistä ja maailmasta, mutta se on samalla tyhjyyden esikartano. Se voi viihdyttää lepoon hermoja ja intohimoja, mutta sen kalkissa on kuoleman maku. Se paljastaa räikeässä ja tunteettomassa, mutta kirkkaassa valossaan ilojen petollisen lyhyyden ja elämän turhuuden. Useat ovat kuvanneet yksinäisyyttä, mutta harvoin on kirjallisessa tuotteessa ripittäytynyt absoluuttisempi yksinäisyyden-tunne kuin Maupassant'in pienessä monoloogissa Solitude. Monen monessa Maupassant'in novellissa ja romaaneista ennen kaikkia _Fort comme la mort'_issa soi tunnelma, joka on mitä läheisintä sukua sille, mikä täyttää Schopenhauerin filosofian sen väkevällä maailmaakieltävällä pessimismillä. Voisi melkein ajatella — niin läheinen on paikoin tämä yhteinen mieliala-pohja — että Maupassant on jonakuna aikana, ehkäpä lyhyen hetken, elänyt saksalaisen filosoofin pessimismin lumoissa. Maupassant'in novelleissa mainitaankin suurella kunnioituksella Schopenhauerin nimi. Sellainen novelli kuin "Morion" kertomus koulunopettaja-murhaajasta, joka surmaa toisten lapsia kostoksi jumaluudelle siitä että tämä oli tappanut hänen omat lapsensa, upottaa psykoloogisen laskinluotinsa kivettyneeseen epätoivoon ja titaaniseen uhmaan, jonkalaista tuskin edes buddhalainen nirvana-filosofi on tuntenut: