Minussa heräsi kapinanhenki, hirvittävä kapinanhenki; ja äkkiä silmäni avautuivat kuin unesta: ymmärsin että Jumala on häijy. Miksi oli hän tappanut lapseni? Avasin silmäni ja näin, että tappaminen on hänelle huvitus. Hän ei rakasta muuta kuin sitä. Hän ei synnytä elämää muussa tarkoituksessa kuin sitä hävittääkseen. Jumala on teloittaja. Hänen täytyy joka päivä saada kuolleensa. Hän surmaa monella tapaa valmistaakseen itselleen aina yhä suurempaa nautintoa. — — — En pelkää häntä, halveksin häntä liiaksi.
Ajaessaan takaa nautintoja ja unohdusta, joutui Maupassant runsaasti käyttämään huumausaineita, kuten eetteriä, kokaiinia, morfiinia ja haschischia, varsinkin ensinmainittua, jonka vaikutuksia hän usein on kuvaillut. Koko sinä aikana, jonka puitteihin Maupassant'in kirjallinen toiminta varsinaisimmin rajoittuu, 1880-1890, on hänen hermojensa tila huono ja hermosairauden merkit tulevat vuosi vuodelta helpommin havaittaviksi. Jo 1880-luvun alussa poti hän silmätautia (silmäterän suurennusta), joka häiritsi hänen näköään ja uhkasi sokeudella. Myöhemmin vaivasivat häntä moninaiset pakkoideat ja hallusinatsionit. Hänen novelleistaan voimme helposti nähdä, miten niiden mukana hänen mielikuvituksensa liukuu pois luonnollisesta ja terveestä elämästä ja miten hänen mielenkiintonsa kasvaa kaikkea eriskummaista ja sielullisesti sairasta kohtaan. Sellaiset kertomukset kuin Lui, Le Horla, Qui sait? ovat tärisyttäviä todistuskappaleita järjen ja hulluuden taistelusta ihmisaivoissa. Paralysia punoo kuin hämähäkki epätoivoisen uhrinsa yhä lujempaan lankoihinsa. Maupassant aavisti hetkittäin kohtalonsa ja yritti estää sen tuloa itsemurhalla (tammikuussa 1892). Yritys kuitenkin epäonnistui. Vähitellen sammui hänen järkensä valo kokonaan, hän vietiin sairaalaan, missä hän kahdeksantoista kuukauden jälkeen hiljaa kuoli, 6 p:nä heinäkuuta 1893.
III.
Kun on lukenut Maupassant'in teokset, nide niteeltä, ja koettaa kerätä vaikutelmansa tästä yhteen vuosikymmeneen sisältyvästä valtavasta kirjallisesta tuotteliaisuudesta, niin palautuu tuskin mieleen ensi sijassa minkään yksityisen teoksen muisto, vaan voimakas kokonaisvaikutus, jossa eri niteet vain heikommin erottautuvat toisistaan. Maupassant'in tuotannossa hämmästyttää lukijaa ehkä ennen kaikkea sen virheettömyys, ammattitaito, joka ei koskaan jätä tekijäänsä pulaan eikä koskaan tuota lukijalle epämiellyttäviä yllätyksiä. Taiteellisessa suhteessa aivan samanarvoiset eivät Maupassant'in teokset kuitenkaan ole. Ensinnäkin ovat epäilemättä novellit epigramaattisine keskityksineen asetettavat romaanien edelle, joiden viimeksimainittujen joukossa on m.m. sellainen kompositsioniltaan höllärakenteinen ja paikoin hiukan jokapäiväistä sensatsionilukemista lähentelevä kirja kuin Bel-Ami. Kunniasijaa Maupassant'in romaanien joukossa en antaisi, kuten monet arvostelijat, _Une vie'_lle, jossa päähenkilön kärsimykset ovat tendenssimäisesti kasatut, en myöskään _Notre coeur'_ille, kuinka sattuvia yksityiskohtia sekin sisältänee, vaan Pierre et Jean romaanille, joka on rakenteeltaan herkullisen taidokas ja joka syvässä inhimillisyydessään koskettaa mielestäni aivan balzac'laisia kieliä. Probleemi on siinä näköään pienempi kuin Maupassant'in muissa romaaneissa, mutta sen psykoloogiset perspektiivit ovat harvinaisen syvät. Jonkunverran hajanainen ja yksityiskuvauksissaan väsyttävä on Mont-Oriol. Se romaani, johon tekijän oma surumieli välittömimmin on painanut leimansa, on hieno rakkausromaani Fort comme la mort, traagillinen tarina taiteilijasta, joka vuosiltansa vanhenee ja jonka tiellä kuoleman varjot tihenevät, mutta jonka rakkaus kääntyy toivottomassa kaipuussaan nuoruuden puoleen.
Pienen novellin, romaanisen _conte'_in alalla, on Maupassantilla maailmankirjallisuudessa tuskin vertaistaan. Hän luonnostelee henkilönsä nopeasti ja varmasti, ja hänen juonensa, kuinka vähäpätöinen se usein lieneekin, huippenee aina lopullaan komiikassaan tai tragiikassaan tavalla, joka iskee kertomuksen lähtemättömästi lukijan tai kuulijan muistiin. Hänen karikatyyri-taitonsa ja todellisuuden-havaintonsa ovat aina tuoreita. Hänen novellinsa eivät vaikuta silloinkaan kun niitä lukee suuremman määrän, koskaan väsyttäviltä, vaikka niissä kaikissa on oikeastaan vain yksi aihe: rakkaus. Kekseliäisyydellä, joka kilpailee Boccaccion kanssa ja jonka rinnalla jokainen germaani joutuu varjoon, on Maupassant osannut vaihdella tätä ainoata teemaansa. Vaikeaa on hänen tuotannossaan asettaa toisia kertomuksia ehdottomasti toisten edelle. Ensimmäisistä sijoista kilpailevat ehkä sellaiset kuin surullisen-koomillinen l'Héritage, samalla kertaa herkullinen ja kyynilIinen Ce cochon de Morin, nuoren naisen psykologiaa välähdyksittäin valaiseva, tuore ja hilpeä Yvette, kyynillinen La maison Tellier, naturalistinen, toivottoman iloton En famille, alankomaalaisia pikkumestareita muistuttava mehevä laatukuva Une partie de campagne ja lystikäs italaliainen muistelma Les soeurs Rondoli. Rakkausnovellien asteikko ulottuu pieniin hyvin uskallettuihin kaskuihin (sellaisiin kuin Le moyen de Roger, La fenêtre, Marocca, Le mal d'André ), jotka päättyvät kylmään ja kyynilliseen nauruun. Näiden rinnalla on merkittävä vastapoolina sellaiset synkät, traagilliset kertomukset kuin Pierrot ja Promenade, jotka elämän- ja ihmisinhossaan kuuluvat kaikkein ilottomimpaan, millä kenenkään kirjailijan mielikuvitus on askarrellut.
Maupassant'in tyylin teho on ensi sijassa hänen aisti-havaintojensa hellittämättömässä valppaudessa. Todellisuus, ulkonainen todellisuus on hänellä elävämpi, läsnäolevampi kuin muilla naturalisteilla. Hän näkee, kuulee, tuntee tuoreemmin kuin toiset. Yksin hänen hajuaistinsakin välittää mitä erilaisimpia ja sattuvimpia vaikutelmia. Hotellihuoneet, salongit, budoaarit, virastot ja niiden odotussalit — kaikki ilmaisevat sisääntulijalle jo hajuaistimen välityksellä jotain olemuksestaan ja siitä inhimillisestä elämästä joka niiden sisällä liikkuu. Maupassantilla on jos kenelläkään kykyä tutkia ihmistä hänen ympäristöstään, pienistä näköään kuolleista esineistä ja koko siitä ilmakehästä, jonka keskellä hänen elämänsä kuluu ja jolle hän itse tietämättään lainaa jotakin itsestään, jotain sisimmästä olemuksestaan.
Maupassant on kirjailija vailla aatteita, ideoita — jollei sellaiseksi tahdo kutsua hänen kylmää ja kovaa pessimismiään, hänen vanitas vanitatum -uskoaan, joka kuultaa vastaan jokaisen perspektiivin päässä hänen kirjoissaan. Hänellä ei ollut mitään ohjelmaa, ei mitään aktiviteettiä, joka olisi ajanut häntä jollakin tavalla vaikuttamaan yhteiskunnan tai maailman kulkuun. Hänen verraton novellistiikkansa kuvaa tunteettomalla ironialla elämän suurta naamiohuvia, jossa sokeat vietit hypittelevät uhrejaan ja jossa ilveilijän naamari usein kätkee murhenäyttelijän mielenlaadun. Kuolema on se tausta, jota vastaan hänellä kaikki tapahtuu, loppupiste, kaiken summa — tai oikeammin, kuolema on läsnäolevainen pienimmissäkin toimissamme, se ottaa kuin Hans Holbeinin luurankomies aktiivisesti osaa meidän harrastuksiimme, meidän juhlaamme ja arkeemme, ja muistuttamalla meitä alituisesti ilojen ja surujen katoavaisuudesta, vie se elämältä lopulta kaiken vakavuuden, kaiken tärkeyden, kaiken arvon.
Tästä tunteesta, tyhjyyden tunteesta, saamme luullakseni etsiä syvimmän juuren Maupassant'in taiteelliseen _impassibilité'_hen, joka oli myöskin hänen mestarinsa Flaubert'in vaatimus. Tämän tunteen, tyhjyyden tunteen valossa on hän oppinut — edelleen Flaubert'in neuvoja seuraten — "käyttämään elämää vain välikappaleena" taidetta varten. Sille joka pohjaan asti näkee elämän turhuuden, on helppoa oppia pitämään elämän kuvaamista, sen kirjoihin viemistä tärkeämpänä kuin itse elämää.
Mutta elämä ei anna enintänsä sille, joka pitää sitä vain keinona, välikappaleena. Vain hänelle, joka elää koko sydämellään sen iloissa ja suruissa, joka on järkytetty sen vakavuudesta ja suuruudesta, vain hänelle uskoo elämä syvimmät salaisuutensa. Maupassant tahtoi pysyä syrjästäkatsojana, kirjaanviejänä, kirjailijana. Tullessaan kirjallisuuteen oli hän hionut ilmaisukeinonsa kristallikirkkaaksi, objektiiviseksi kuvastimeksi. Mutta vähitellen murtautuu hänenkin tuotannossaan esille persoonallinen, subjektiivinen sävel: hänen oma kärsimyksensä. Se tuo mukanaan tähän tyypilliseen kirjailija-ilmestykseen jotain runoilijasta ja jotain filosoofista. Se tuo mukanaan, teos teokselta yhä selvemmin luettavan epikurolaisen ja pessimistin elämänviisauden, joka kehoittaa meitä nauttimaan elämästä, mutta joka sisimmässään ei usko muuhun kuin tyhjyyteen, kaiken turhuuteen.