(Eripuraisuuden rautainen kuristaja, Saksan valtakunnan kunniaporvari.)
Hirth oli saavuttanut tarkoituksensa. Koko Saksanmaa saneli hänen jälkeensä näitä sanoja.
Huomiota herättänein puoli Hirthin sanomalehtitoiminnassa oli ehkä kuitenkin hänen osanottonsa n.k. kulttuuritaisteluun, hänen sotansa ultramontanisteja ja Roomaa vastaan Hirth, joka pohjaltaan oli Haeckelin monismin kannalla uskonasioissa, vihasi sydämestään katolilaista reaktsionia, jossa hän näki kaikkea yksilöllistä vapautta, samoinkuin myös valtakunnan yhteyttä uhkaavan vaaran Katolilaisten harrastukset olivat niinikään hänen suurpiirteisten koulureformiensa tiellä joissa hän m.m. vaati valtakuntaa ottamaan haltuunsa koko kansakoululaitoksen. Itse asiassa oli tulevan sukupolven kasvatus niitä kysymyksiä, jotka enimmän askartelivat hänen mielessään. Hän puhui lasten oikeuksista vanhempiaan vastaan — m.m. Saksin jesuiitta-prinssi Maxin vaatimuksen johdosta, että prinsessa Monikan oli mentävä eliniäksi luostariin sovittamaan äitinsä syntejä — hän varoitti toimeenpanemasta liian varhaista koulupakkoa, vaati koululääkäreitä, teki ehdotuksia kouluohjelmien muuttamisesta. Hänen yhteiskunnalliset uudistuspyrkimyksensä menivät hyvinkin radikaaliin suuntaan — hän vaati m.m. jo sangen varhain kaivoksien yhteiskunnallistattamista ja kahdeksantuntista päivää kaivostyössä — mutta sosialistien tulevaisuudenvaltiota piti hän vaarallisena harhakuvana. Hänelle, vapaalle mielikuvitus- ja kulttuuri-ihmiselle, olivat Marxin dogmaattiset rakennelmat vieraita ja vastenmielisiä, niinikään oli hän jo varhain selvillä proletaariatin täydellisestä kyvyttömyydestä hallitsemiseen — totuus, jonka hänen kotikaupunkinsa München muutamia vuosia hänen kuolemansa jälkeen sai varsin kouraantuntuvalla tavalla kokea.
Mutta Hirthin sanomalehtitoiminta ei rajoittunut vain yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin artikkeleihin. Hänellä riitti aikaa ja harrastusta myöskin muille aloille, vieläpä tavalliseen reportterityöhönkin, jonka merkityksen hyvintoimitetussa lehdessä hän asetti erittäin korkealle (hän nimittää reportteria "lehden sieluksi"). Aivan erikoisessa määrässä omistautui hän kuitenkin taidearvostelulle, jossa hän vähitellen sai kotikaupungissaan johtavan aseman, vaikuttaen huomattavassa määrässä myöskin Münchenin ja Baierin ulkopuolella. Hän julkaisi myöskin useita teoksia taiteen ja taideteollisuuden aloilta, mutta ehkä kaikkein tunnetuimmaksi on hänen edustamansa taidesuunta tullut kuvallisen Jugend -lehden kautta, jonka hän perusti v. 1895 ja jonka ympärillä useat taidekiistat senjälkeen on käyty. Varsinkin muodostui "Jugend" sen taistelun polttopisteeksi, jota Saksassa on vuosikymmeniä käyty "alastomuus ja taide"-kysymyksessä. Sekä Etelä-Saksan ultramontaanit että Pohjois-Saksan ankarimmat protestanttiset piirit yhtyivät tässä kysymyksessä yhteiseksi rintamaksi "Jugend'in" suuntaa vastaan. Tähän taisteluun kietoutui myöskin se oppositsioni, jonka erinäiset Hirthin eroottisia kysymyksiä käsittelevät radikaalit kirjalliset julkaisut olivat herättäneet. Alussa oli "Jugend'in" taloudellinen asema hyvinkin horjuva, kunnes sen tilaajamäärä vähitellen on kohonnut noin sadantuhannen paikkeille, mitä voi pitää kunnioitettavana saavutuksena aikakauslehdelle, joka ei käänny kaikkein laajimman yleisön puoleen. "Münchner Neueste Nachrichten'in" painos — kaksi kertaa päivässä ilmestyvä — lienee ollut Hirthin loppuaikoina n. 90,000.
Napoleon on jossakin sanonut: "Kuta enemmän väkeä minulla on takanani, sitä vähemmän on minulla vapaata tahtoa". Sanomalehdentoimittaja, jonka lukijakunta kasvaa satatuhantiseksi armeijaksi, voinee varmaan useimmiten tehdä saman tunnustuksen. Se seikka, että Hirthin toiminnassa hänen vanhuuteensa saakka yleensä tuntuu hänen yksilöllisyytensä leima, todistaa hänen persoonallisuutensa voimaa. Tällaisia sanomalehtimiehiä, jotka eivät ennemmin tai myöhemmin antautuisi lukijakuntansa tai puolueensa tyranniuden alaisiksi, ei liene kovin paljon. Mutta missä heitä on, jättävät he aina jälkiä sen kansan elämään, jonka keskellä he vaikuttavat. He ovat myös omiaan kohottamaan sanomalehdistön arvoa, ei vain mahtitekijänä puoluetaistelussa, vaan tekijänä kansan ja ihmiskunnan kehityksen tiellä, joka aina kulkee persoonallisuuksien kautta.
III
"ARVOJEN JA VÄLINEITTEN MAAILMA".
Jokainen, joka joutuu elämään kirjojen maailmassa — ja varsinkin hän, jonka velvollisuuksiin kuuluu tehdä niistä arvostelijana selkoa yleisölle — on varmaan joskus, havaitessaan, miten erilaisia arvoja kirja-käsitteeseen voi mahduttaa, yrittänyt lajitella niitä jonkun johtavan periaatteen mukaan. Mutta mitä kategorioja hän lieneekin keksinyt tätä tarkoitusta varten, hyvien ja huonojen kirjojen, tieteellisten ja taiteellisten, mielikuvituksellisten ja järkeilevien, syvien ja pintapuolisten, kypsien ja epäkypsien — pian on hän kuitenkin huomannut, että kirjoja on yhtä vaikeaa ja yhtä epäoikeutettua kuin ihmisiäkin kuitata yhdellä määräkkeellä. Jokaisen kirjan yksilöllisyydessä on jotain, mikä on vain sille ominaista ja mikä, jos otamme vaivaksemme siihen syventyä, paljastaa meille kaikkia laji-määritelmiä pakenevan erikoisuutensa. Niinkuin jokaisella niistä lukemattomista yksilömuodoista, joilla luonto tuhlailevassa rikkaudessaan on täyttänyt kedon ja metsän ja veden ja ilman, on omalta kannaltaan oikeus elää ja puolustaa olemassaoloaan, niin on myöskin ihmishengen tuotteilla, näköään arvottomimmillakin, olemassaolon oikeus, koska nekin kaikki ovat hedelmiä luonnon puusta. Kun kuitenkin, esim. kirjoista puhuen, kiitämme ja moitimme, hyväksymme ja tuomitsemme, teemme sen vain omalta kannaltamme tai sen yhteiskunnan tai muun suuremman kokonaisuuden kannalta, jonka osana itse olemme. Kaikki arvostelu on pohjaltaan subjektiivista. Se mikä viime kädessä ratkaisee arvostelumme sisällön, on oma yksilöllisyytemme, oma tahtomme, omat mielihalumme, oma uskomme ja omat ennakkoluulomme. Arvostelija, joka julkisessa sanassa jakaa tuomioitaan eikä ole koskaan päässyt tämän tosiasian perille, ei ole ammattinsa arvoinen. Jokaisessa arvostelmassa, julkisesti tai yksityisesti lausutussa, panemme oman yksilöllisyytemme vaakalaudalle, me sanomme: tätä minä pidän arvokkaana, tuota vähemmän arvoisena, ja näin sanoessamme paljastamme vain oman valintamme, jolle meillä ei ole oikeutta vaatia mitään objektiivista pätevyyttä. Jos meidän arvostelmamme saavuttaa vastakaikua, ei se riipu siitä, että olisimme objektiivisessa mielessä oikeassa, vaan siitä, että on olemassa toisia, jotka pitävät samoja asioita arvokkaina kuin mekin.
Joku voisi kenties luulla, että tunnustaessamme arvostelulle vain subjektiivisen pätevyyden, riistämme kritiikiltä kaiken pohjan. Tämä pelko on kuitenkin turha. Juuri sentähden, että arvostelu on määrätyn yksilöllisyyden ilmaus, on sillä arvoa ja merkitystä. Kritiikin yksilöllinen luonne ei myöskään ole omiaan, oikein käsitettynä, heikontamaan arvostelijan edesvastuun-tunnetta, vaan päinvastoin lisäämään sitä, koska kriitikolle näin ollen ei ole tarjolla mitään yleisesti tunnustettuja arvostelu-perusteita, vaan täytyy hänen viime kädessä itsestään, omasta persoonallisuudestaan löytää perustelut väitteilleen. Lausuessaan jonkun arvostelman asettaa hän siten samalla itsensä, oman laatunsa arvosteltavaksi. Se joka on tästä syvimmin tietoinen, on samalla tunnollisin arvostelija.
Mutta — palataksemme lähtökohtaamme — joskaan emme siis voi löytää mitään yleisesti pätevää lajittelua kirjoille, niin olemme varmaan kuitenkin jokainen enemmän tai vähemmän tietoisesti mielessämme ryhmittäneet niitä niiden laadun ja arvon mukaan. On kirjoja, jotka, huolimatta vielä tuoreesta painomusteesta, ovat meille vain makulatuurin arvoiset. On toisia, joista tunnemme paljon oppivamme, jotka mielellämme tunnustamme hyviksi kirjoiksi, ilman että ne kuitenkaan ovat syvemmin vaikuttaneet meidän persoonallisuuteemme. Vielä on eräs laji kirjoja, teoksia, jotka ovat meistä lähinnä verrattavat tekoihin, kirjoja, jotka ovat meille mieskohtainen elämys. Sanomattakin on selvä, että tämän lajin asetamme yläpuolelle kaikkien muiden. Sellaisen kirjan jättämä vaikutus on verrattavissa vain johonkin persoonalliseen kokemukseen: me elämme sellaisen kirjan — toiset me vain luemme.