Tällainen mieskohtainen elämys on näiden rivien kirjoittajalle ollut tri Erik Ahlmanin teos. Vain perin harva suomenkielellä kirjoitettu teos on jättänyt minuun samaa voimakasta vaikutelmaa kuin tämä rohkea ja persoonallinen kirja. "Arvojen ja välineitten maailma" ei sisällä enempää eikä vähempää kuin maailmanselitys-kokeen, synteettisen filosofian. Hellittämättömällä energialla on tekijä muutamien perusajatustensa varaan rakentanut filosoofisen maailmankuvansa, joka samalla kun se on tekijälleen ominainen tuntuu eetillisessä idealismissaan sisällyttävän itseensä paljon siitä, mitä sen sukupolven mielessä liikkuu, joka miehuutensa kynnyksellä eli maailmansodan järkyttävät kokemukset ja kuitenkin pelasti uskonsa henkisiin ja siveellisiin arvoihin. Se, joka on lukenut Schopenhauerin ja Bergsonin teoksia, on epäilemättä huomaava Ahlmanin niistä saaneen paljon herätteitä, mutta samalla, jos hän tunkeutuu kyllin syvälle suomalaisen teoksen henkeen, on hän varmaan siitä löytävä oman persoonallisen synteesin. Tämän teoksen ajatukset kasvavat elimellisesti esiin toinen toisestaan, ja sellainenkin lukija, jonka mielenkiinto ei ole erikoisesti kohdistunut filosofian kysymyksiin, voi luullakseni nauttia siitä loogillisesta kurista ja sanonnan plastillisesta sulavuudesta, jotka ovat tälle teokselle ominaisia, ja joiden varassa kirjasta on syntynyt kaunis orgaaninen kokonaisuus. Epäilemättä tulevat monet, joiden peruslaatu on toinen kuin Ahlmanin, jäämään vieraiksi ja kylmiksi hänen dialektiikalleen, niinkuin hra Ahlman itsekin teoksensa johdannossa on edellyttänyt. Hänen idealistista ja spekulatiivista filosofiaansa eivät tule ymmärtämään ne, jotka, kuten hän itse sanoo, "eivät ole tutustuneet aistimaailman takaisiin realiteetteihin" ja jotka eivät käsitä sitä kirjan tekijälle "epäilemätöntä tosiasiaa, että jokainen meistä juuri on tuollainen aistimaailmantakainen realiteetti". Mutta toiselta puolen uskon, että hänen teoksensa on saava myöskin paljon ystäviä ja että se välillisesti, herättämällä harrastusta filoosofiseen ajatteluun, on vaikuttava virkistävästi ja kasvattavasti.
Seuraavassa koetan lyhyesti ja mahdollisuuden mukaan tekijän omilla sanoilla tehdä selkoa eräistä Ahlmanin teoksen johtavista ajatuksista. Rajoitettu tila panee supistamaan referaatin oikeastaan vain muutamiin viittailuihin, jotka pakollisessa karuudessaan antavat luonnollisesti vain hyvin kalpean kuvan teoksen oikeasta laadusta. Asian luontoon kuuluu, ettemme selonteossamme voi välttää eräiden filosoofisten ammattisanojen käyttämistä, koska niiden kiertäminen helposti johtaisi epätarkkuuteen ja käsitteelliseen kaaokseen.
Elämän perusytimeksi käsittää Ahlman jotakin, jonka hän lähinnä haluaa ilmaista sanalla "tahto". Samalla pitää hän mahdollisena, että yleensä kaiken olevaisen, myös materian, perusolemus on, sisältäpäin katsoen, samantapaista kuin elämä varsinaisessa merkityksessä, siis tahtoa. Tässä kohden lähenee Ahlmanin kanta Schopenhaueria. Että maailman perusolemus on etsittävissä tahdon alalta, siihen viittaa myös siveellinen tietoisuus. Voidakseen paremmin päästä käsiksi tuohon otaksumaansa olevaisen peruselementtiin, on tekijä muodostanut "puhtaan tahdon" fiktsionin — empirisesti, kokemusperäisesti, emme nimittäin tunne tahtoa semmoisenaan, vaan aina yhteydessä sen ilmenemysten kanssa, silloinkin kun on kysymyksessä oma sielunelämämme. "Puhdas tahto" on pelkkää kvaliteettia, joka tahtoo itseään, omaa olemistaan, s.o. rakastaa itseään. Tahdossa on suunnattoman paljon kvaliteetteja, jotka tulevat esiin, kun tahto aktualisoituu, rupeaa "olemaan." Tekijä on myös esittänyt fiktsionin tahdosta, joka ei vielä ole aktualisoitunut. Tässä alkuperäisessä liikkumattomuudessaan olevassa tahdossa, jota ei ajassa tarvitse koskaan ajatella olleeksi, ovat tahtokvaliteetit differentioitumattomina. — Aktualisoituessaan tahto esiintyy törmänneenä välttämättömyyttä vastaan. Välttämättömyys on olemassa aikojen alussa itsestään, se on se ankara, sokea laki, jonka alle kaiken olevaisen täytyy alistua. Välttämättömyys determinoi tahtoa, antaa sille sen empirisen muodon, joka näin ollen on riippuvainen kahden tekijän vaikutuksesta, tahdon kvaliteetin ja välttämättömyyden. Välttämättömyys aikaansaa, että tahto esiintyy yksilöissä. — Sisältäpäin katsoen tahto on vapautta, itsensä, s, o. oman laatunsa määräämistä, mutta ulkoapäin katsoen vain sellainen tahto esiintyy ilmenneenä, jonka välttämättömyys on sallinut päästä esille.
Tahdon kvaliteetit, lajit, voidaan tajuta vain intuitiivisesti, s.o. itsessään elämällä samat kvaliteetit. Tämä on mahdollista sen kautta, että, kuten tekijä otaksuu, toisessa subjektissa on ainakin virtualisena, mahdollisena, samat tahtolajit. Intuitsioni perustuu niihin ilmauksiin, joihin tahto pukeutuu ja jotka ovat subjektien havaittavissa. Ilmauksien puhdasviljelykseen perustuu taide (tai oikeammin taiteen idealinen puoli).
Pitkittääkseen olemassaoloaan ajassa ilmenneenä kvaliteettina, lajina, tahto turvautuu "välineisiin", jotka välttämättömyys pakoittaa tahdon luomaan. Välineille on ominaista niiden tarkoituksenmukaisuus, joka on koko elollisen luonnon läpikäyvä suuri periaate. Siitä johtuu, että välineillä täytyy olla määrätty konstanssi, mihin taas läheisesti liittyy välineen generaalisuus, yleisyys: välineen tulee reageerata vastaisia (uudistuvia) tapauksia vastaan määrätyllä ylimalkaisella tavalla, joka on osottautunut tahdon olemassaololle edulliseksi. Vielä johtuu tarkoituksenmukaisuudesta välineiden leviämistaipumus, universaalisuus, mikä saa ilmauksensa m.m. inhimillisen kulttuurin saavutusten leviämisessä. Ihmisen tiedoitsemiskoneisto on myös välineperiaatteen mukaan muodostunut, mistä syystä tietomme maailmasta on välineellistä tietoa, s.o. yleensä sellaista, joka on meille bioloogisesti edullista.
Antaen tahtokvaliteeteille enemmän eetillis-sävyisen nimityksen, kutsuu Ahlman niitä myöskin "arvoiksi." Arvot ovat tahdon perusluonteen mukaisesti ainoalaatuisia, s.o. ne ovat vain yhdessä määrätyssä subjektissa olemassa juuri silloin kun se tahtoo määrätyllä tavalla. Ne asettavat itse itsensä sen kautta että subjekti, joka alati kannattaa jotakin arvoa, ne "asettaa". Arvojen subjektiivisuuden tähden ei ole olemassa mitään varsinaista objektiivista moraalia, ei ainakaan empiirisen tahdon kannalta katsoen. Arvojen kesken vallitsee kuitenkin sukulaisuutta ja tähän perustuu osaksi se, mitä sanomme moraaliksi. Siihen perustuvat myös sellaiset kollektiiviset kokonaisuudet kuin valtio ja eri uskontokunnat. Myös sukupuolirakkauden korkeammat muodot voidaan selittää arvosukulaisuuden perusteella.
Sen kautta että tahto näyttelee niin tärkeätä osaa Ahlmanin filosofiassa on myöskin moraali saanut siinä hyvin keskeisen aseman. "Moraali on elementti, jossa kaikki elää. Syvällisempi elämän olemuksen näkeminen ei olekaan mitään muuta kuin pääsemistä tietoisuuteen tästä perustavasta totuudesta." Ahlmanin teoksen parhaita ja varmaan suurelle yleisölle kaikkein mieltäkiinnittävimpiä sivuja ovat ne, joissa hän arvoteoriaansa nojautuen selittelee kristinuskon ja yhteiskunnan ideaalista olemusta. Varsinkin on analyysi kristinuskon perusajatuksista mielestäni sangen syvälle menevä. Kirjan loppuluku "Hyvästä ja pahasta" kerää niinikään keskitettyyn muotoon eräitä teoksen persoonallisimpia ajatuksia. Samoin luku "Filosofeista ja filosofiasta", jonka lopussa Ahlman antaa seuraavan määritelmän ajattelijasta: "Hän on eräänlainen symbooli itselleen tajuiseksi tulleesta, mutta samalla pysähtyneestä maailman prosessista. Elämä tulee tajuiseksi ja sterilisoituu."
Epäilemättä tulee Ahlmanin teos herättämään vastaväitteitä, varsinkin niiden taholta, joille hänen spekulatiivinen laatunsa on vieras. Mutta sekin, joka mielellään seuraa häntä hänen metafyysillisille retkeilyilleen, voi monessakin asiassa olla toista mieltä tai kaivata yksityiskohtaisempaa perustelua hänen väitteiltään, joista useat ovat saaneet paradoksaalisesti kärjistetyn, melkein uhittelevan muodon. Psykoloogisessa suhteessa alttein huomautuksille ja vastaväitteille on nähdäkseni luku "Sukupuolirakkaudesta", missä tekijä, yrittäessään piirtää m.m. naisen ja miehen karakteristiikkaa, tarjoaa oikeiden ja hedelmällisten ajatusten ohella useita, jotka eivät tunnu perustuvan yhtä herkkään sisäiseen havaintoon kuin useimmat muut kohdat tässä teoksessa.
Persoonallisin, tärkein osa Ahlmanin kirjassa on nähdäkseni hänen arvo-filosofiansa. On oleva mieltäkiinnittävää nähdä, mitä ammattiarvostelu siitä tulee sanomaan ja nimenomaan sen suhteesta toisiin filosoofisiin systeemeihin.
Se mikä Ahlmanin teoksessa mielestäni tarjoaa suurimman ilon aiheen — ja mikä nimenomaan näiden rivien kirjoittajalle on ollut, kuten sanottu, suoranainen elämys — ei suinkaan ole lukijan tarve ehdottomasti, joka suhteessa yhtyä tekijään, vaan sen tarjoaa ennen kaikkea se samalla kertaa loogillisen ja virkistävän persoonallisen ajattelun viehätys, johon tämä kirja kutsuu lukijan. Perin harva suomalainen kirja avaa niin laajoja ja rohkeita näköaloja, perin harvassa kirjassa on niinikään suomalainen ajattelu päässyt samaan käsitteelliseen selkeyteen kuin Ahlmanin teoksessa. Huolimatta käsiteltyjen probleemien laadusta on Ahlmanin kirja yleensä helposti luettava. Tämä on mahdollista sen kautta että tekijän on onnistunut yhdistää siihen saksalaishenkiseen ajatteluun, mikä hänelle tuntuu ominaiselta, jotain ranskalaisten plastillisesta ja yksinkertaisen selkeästä ilmaisutavasta.