Kirjoja ja kirjailijoita III

by Veikko Antero Koskenniemi

Ahlmanin teokseen voi mielestäni syyllä sovittaa, usein väärinkäytettyä, lausetapaa ja sanoa, että se on omiaan rikastuttamaan meidän kirjallisuuttamme.

F. E. SILLANPÄÄN "HURSKAS KURJUUS".

Viime vuosi, suurten tapausten, vapaussodan ja kapinan vuosi ei lahjoittanut kirjallisuudellemme yhtään merkitsevää romaania. Voimme kuitenkin olla varmat, että se kylvi monta siementä niiden mielikuvitukseen, joiden huomiot ja kokemukset voivat muodostua ihmiskuvauksen taiteeksi. Varsinaisista kertojistamme näyttää Sillanpää olevan se, jossa tämä kirjallinen itämisprosessi on tapahtunut nopeimmin.

"Hurskas kurjuus" on Suomen kapinavuoden romaani, vaikka sen ensimäiset kuvatut tapaukset vievät meidät enemmän kuin puolisataa vuotta taaksepäin ajassa.

Sillanpään toistaiseksi vielä jonkun verran epävalmis romaanitekniikka sallii meidän jotenkin selvästi havaita, miten hänen kirjansa on syntynyt ja mitkä ne ulkonaiset vaikuttimet ovat olleet, jotka ovat panneet hänen mielikuvituksensa toimimaan. Kapinan jälkiselvittely traagillisine ja järkyttävine elämyksineen on nähdäkseni ensin avannut tekijän silmät sille kaamealle perspektiiville suomalaiseen kansansieluun, mikä oli punakapinan, tämän järjettömän ja rikollisen kansanliikkeen takana ja, mikä antoi sille, ainakin osaksi, sen psykologian. Se suomalaisen sydänmaan kansa, jonka keskuudessa Sillanpäällä on ollut tilaisuus tarkata kapinan syntyä ja kehitystä, tuntuu antaneen hänelle kyllin aihetta ja perustetta siihen katsantotapaan, joka näkee viime vuoden bolshevistisessa liikkeessä enemmän onnettomuutta ja tragiikkaa kuin rikollisuutta. Yhteiskuntaihminen ja politikko voi olla toista mieltä, mutta tämä katsantotapa on ehdottomasti psykoloogin. Alettuaan mielessään kehittää niitä tapaus-sarjoja, jotka johtivat, häikäilemättömän sosialisti-agitatsionin ajamina, mitä kohtalokkaimpaan ja sekavimpaan vyyhteen, on Sillanpää joutunut seuraamaan kokonaisen ihmis-iän kulkua. Hänen vaistonsa on sanonut hänelle, että syy ei ole löydettävissä niistä hetkistä ja niistä vuosista, joita juuri olemme kokeneet, vaan paljon kauempaa ja syvempää, kansansielun hämäristä pimennoista vuosikymmenien takaa. Ja hän on valinnut yhden kapinan osanottajista ja uhreista, yhden kaikkein tietämättömimpiä ja kurjimpia, havainnontekonsa ja kuvauksensa esineeksi, seuraten hänen vaiheitaan kuuden vuosikymmenen läpi ilottomasta lapsuudesta traagilliseen kuolemaan asti. Sillanpään mielenkiinto kuvattavaansa kohtaan muistuttaa luonnontieteilijän suhdetta muuttuvaan ja kehittyvään havaintoesineeseensä, ja jollei sitä melkein kauttaaltaan olisi elävöittämässä psykolooginen vaisto tuntuisi hänen menetelmänsä varmaan liiankin tieteelliseltä ja metodiselta.

Mutta onneksi omistaa Sillanpää rehevän ja hienon mielikuvituksen, joka varjelee häntä tältä kuivuuden ja tarkoitusperäisyyden vaaralta. Hän on älykäs ihmiskuvaaja ja herkkä kansansielun kuuntelija, varmaan omintakeisin omassa sukupolvessaan. Kenelläkään nuorista kertojistamme ei ole hänen välähtelevää intuitsioniaan, vaikka jokunen voinee kyllä kirjoittaa kokonaisempia ja ulkonaisesti kiinteämpiä romaaneja kuin hän.

Sillanpään romaanin sankari, Toivolan Juha, on sen ihmislajin edustaja, joka kasvinomaisessa passiivisuudessaan tuntuu inhimillisistä ominaisuuksista voimakkaimpana omistavan vain kyvyn kärsiä, tympeän, epämääräisen, älyttömän kyvyn, joka tarjoaa kaikkinaiselle tyytymättömyydelle hedelmällisen maaperän. Sillä toivottomalla saamattomuudella, joka on ominainen Toivolan Juhalle, on varmaan syvät juurensa suomalaisessa kansansielussa ja varsinkin siinä yhteiskuntaluokassa, minkä keskuudessa Sillanpään kuvaus liikkuu, mutta on sentään syytä muistaa, että samantapaisia tyyppejä voi tavata missä kansassa hyvänsä samoinkuin myös kaikissa kansankerroksissa. Tämän tyypin pätevyyttä suomalaisen kansan luonteen läpileikkauksena ei sentähden voi yleistää. Mutta missä ikinä tämä lihaksi tullut saamattomuus esiintyneekin, on se aina häviöön tuomittu olemisen taistelussa. Se kuolee, joko hitaasti ja verkkaan, riuduttavan kuoleman, jota voi kestää sukupolvia, tai häviää se, suurten yhteiskunnallisten mullistusten aikana, kuten punakapinassa ja sen seurauksissa, väkivaltaisesti ja äkkiä. Tämä elämän rautainen laki, joka ei tunnu säälivän heikkoja, saattaa näyttää meistä julmalta ja traagilliselta, mutta siinä suurpiirteisessä, leppymättömässä johdonmukaisuudessa, millä se palvelee kehityksen ja yhteiskunnan asiaa on jotain, joka ei voi olla herättämättä meidän kunnioitustamme: dura lex sed lex.

Venäläisessä kertomakirjallisuudessa, jonka psykoloogista syvyyttä syystä ihaillaan, on usein kuvattu tällaista passiivista ja kärsivää tyyppiä, hartaudella ja myötätunnolla, minkä yksipuolisuus ei ole. ollut vaikuttamatta länsi-europpalaiseen ajatustapaan tottuneeseen varsin epäyhteiskunnalliselta. Sillanpään edellistenkin kirjojen sankarit, samoinkuin hänen uuden romaaninsa ovat samaa passiivista lajia. Elämä tulee heidän luokseen, tuoden mukanaan miellyttäviä tai epämiellyttäviä vaikutelmia, nivelien tai hivuttaen heidän hermojaan, herättäen heissä hetkellisen aistihurman ("Elämä ja aurinko" ja "Ihmislapsia") tai hedelmättömän kärsimyksen ("Hurskas kurjuus"), mutta jännittämättä milloinkaan heidän tahtoaan tietoiseen vastarintaan tai taisteluun. Näköäänhän puhuu viimeksimainittua väitettä vastaan se seikka, että Juha todella liittyy kapinoitsijoihin ja tarttuu kivääriin, mutta syvemmälle katsoen ei tämäkään tahdon ele ole muuta kuin tahdottomuutta, virran mukana liukumista, heittäytymistä ympäristön ja ulkonaisten tapausten vietäväksi. Silloinkin kun Juha saarnaa "temokraatin aarretta " (aate-sanan vastine Juhan kielessä!) puhuu hänen suunsa kautta vain sosialistilehtien ja -agitaattorien kiihotus. Hän herättää lukijassa epäilemättä enemmän sääliä kuin myötätuntoa. Hänen sielunsa on samea, hänen ajatuksensa ja mietelmänsä vailla muotoa, hänen koko elämänohjauksensa hämärien vaistojen varassa. Hänessä on kieltämättä jotain syyntakeetonta, ja kun hänen kohtalonsa täyttyy mestauspaikalla, kuolee hän enemmän uhrina kuin tietoisena rikollisena, mutta hänen todelliset pyövelinsä ovat silloin ne sosialisti-kiihoittajat ja -johtajat, jotka lehtiensä ja agitaattoriensa avulla nostivat hänessä, samoinkuin lukemattomissa muissa hänen tapaisissaan, järjettömiä ja rikollisia intohimoja.

En tahdo ehättää romaanin lukijan edelle tekemällä selkoa niistä vaiheista, joiden kautta Sillanpää kehittää ihmiskuvaustaan. Mainitsen vain, että Sillanpää on piirtänyt päähenkilönsä ohella muutamia tyyppejä, m.m. naisia, jotka hyvin säestävät kertomuksen eepillistä toimintaa. Yhden ihmisluokan, maaseudun palvelusväen, renkien, ja piikojen kuvaajana ja psykoloogisena tuntijana ei "Hurskaan kurjuuden" tekijällä ole kirjallisuudessamme vertaistaan. Tällä ihmiskuvauksen alalla on hänen mielikuvituksensa hedelmällisin ja syvin. Askaroidessaan alkuperäisten luonnonlastensa maailmassa, kerääntyvät hänen yksityiset impressionistiset havaintonsa myöskin plastillisemmaksi kokonaisuudeksi, kuten renkipoika Taaven kuvaus "Elämässä ja auringossa" jo osottaa. Varsinkin milloin esitys koskettaa rakkauselämän piiriä, on se tuoksuvan tuore.

Mutta näiden suurten keskeisten ansioittensa rinnalla, jotka asettavat Sillanpään romaanin toiseen, korkeampaan tasoon kuin millä suurin osa päivänkirjallisuudestamme liikkuu, on "Hurskaan kurjuuden" tekijällä vielä taiteilijana rajoituksensa, joista toivoisi hänen vapautuvan — toivoisi sitä suuremmalla syyllä, kun tuntuu todennäköiseltä, että nämä heikkoudet ja rajoitukset pohjaltaan perustuvat jonkunlaiseen väärään suuntaan kehittyneesen teoriaan romaanin luonteesta ja rakenteesta. Tekijän mietiskelevä laatu on tuonut hänen romaaniinsa aivan liian paljon paljasta, abstraktista filosofiaa. Hän puhuu liian usein "elämän murhenäytelmästä", "elämisen salaisesta olemuksesta", y.m.s., sensijaan että hänen pitäisi niitä vain esittää, kuvata. Hän antaa lukijan liiaksi havaita, mikä on se teoreettinen kanta, se ennakko-ajatus, josta hän lähtee. Sensijaan että hänen ydinajatuksensa pitäisi välittömästi soinnahtaa romaanin kokonaisuudesta, anniskelee hän sitä siellä täällä pienin erin. Hän tekee toisinaan kuin maalari, joka karttakeppi kädessä asettuu taulunsa ja yleisön väliin. Tällä en tahdo sanoa, etteivät Sillanpään pikku mietelmät yleensä olisi varsin sattuvia — päinvastoin ilmenee mielestäni hänen "filosofiassaan" sama pyrkimys asialliseen ja olennaiseen, mikä leimaa myöskin hänen ihmiskuvaustaan. Hän on täydellisesti vapaa sanomalehtikielen iskusanojen lumouksesta, hän on niitä — ei aivan tavallisia — jotka ajattelevat omilla aivoillaan. Kaunis ja ehdottomasti oikea on m.m. hänen, kuvan muotoon pukeutunut ajatuksensa siitä, miten "kuolleet (valkeat ja punaiset) nousevat ja ihmettelevät, miksi heidät on näin haudattu eri hautoihin, he eivät mitenkään voi muistaa, mitä sillä on tarkoitettu". Tällä tavalla ajattelee, vapautuneena ajankohdan intohimoista ja yhteiskunnan tuomiosta, puhdas inhimillisyys, joka ei karkoita sylistään syntistä vanhurskaiden takia.