Paremmin kuin Sillanpään edelliset kirjat, todistaa "Hurskas kurjuus" tekijänsä pyrkimysten vakavuutta ja eetillistä arvoa. Hänen novellikokoelmastaan, joka aiheettomasti on jäänyt esikoisromaanin varjoon, on ehkä löydettävissä hänen taiteellisesti eheimmät saavutuksensa, mutta tarkoitustensa suurpiirteisyydessä voittaa Sillanpään uusi kirja molemmat edeltäjänsä. "Hurskas kurjuus" on omiaan vakiinnuttamaan tekijänsä asemaa kirjallisuudessamme. F. E. Sillanpää ei ole niitä onttoja kirjailijanimiä, joita luetaan velvollisuudentunnosta — jos luetaan —, vaan niitä, joita luetaan sen takia, että niiden takana sykkii elävä ihmismieli, kuumeisena, kärsivänä ja taistelevana. Kuinka paljon arvokastapa kestävää Sillanpää lieneekin jo meille antanut, niin hän lupaa vielä enemmän. Olkoon hänen innostajanaan, kun hän pyrkii näitä lupauksia täyttämään, tietoisuus siitä, että tuhannet seuraavat hänen kehitystietänsä ja että hänen taiteensa kasvuvoimasta osaltaan riippuu kertomataiteen tulevaisuus Suomen maassa.
EINO LEINON "RÄIKKÖ RÄÄHKÄ".
Eino Leinon "Räikkö räähkä" ("Helkavirsien" ensimmäisessä osassa, vuodelta 1903) on epäilemättä tekijänsä korkeimpia ja synteettisimpiä saavutuksia, samalla kun se on suomalaisen kirjallisuuden syvimpiä ja kauneimpia runoja. Joka kerta kun olen kuullut lausuttavan tai itse lukenut tätä runoa, jossa aiheita ihmiskunnan historian synkimmistä tarinoista, Ephialteen ja Juudas Iskariotin, on siirretty suomalaiseen maaperään ja muodostettu kalevalaiseksi ballaadiksi, olen tuntenut sen fantasian elävöittävän ja näkevän voiman, jossa tämä pieni kertova runoelma on syntynyt. Kalevalan ja Kantelettaren ylen monisanainen, toisinaan myös hämärästi ylimalkainen runotyyli on tässä, samoinkuin useimmissa muissa "Helkavirsien" ballaadeista, jalostettu lakooniseksi, merkitseväksi sanonnaksi, joka tahallisesti vieroo kansanrunoilijan käyttämää rikasta ornamentiikkaa runsaine alkusointuineen ja kertosäkeineen, antaakseen sitä painokkaammin asian puhua. Se freskoa muistuttava, lennokas ja ääriviivainen tekotapa, jota yleensä on pidetty "Helkavirsille" ominaisena, vallitsee tässäkin ballaadissa, varsinkin alkupuolella, missä runo muutamalla säkeellä merkitsee tapauksen toisensa jälkeen. Loppupuolella runo lyyrillisesti herkistyy ja poikkeaa samalla yksityiskohtaisempaan, laatukuvamaiseen maalailuun.
Runo alkaa säkeellä, johon sisältyy kaksi sadatussanaa:
Tuo turilas, Räikkö räähkä.
Asettuen kansanballaadin tekijän kannalle, on taiderunoilija tahtonut kohta merkitä sankarinsa niillä synkillä, vihaa ja ylenkatsetta ilmaisevilla mainesanoilla, jotka kansan suussa ovat liittyneet hänen nimeensä. Täten runoilija myöskin ikäänkuin lausuu tuomionsa hänen teostaan, "runoilijan kirouksen" — mikä kuitenkaan ei estä, kuten ballaadin loppupuolella saamme havaita, runoilijaa näkemästä ihmistä, tuntevaa, kärsivää ja onnetonta kanssaihmistä kansan ja oman tuomionsa saaneessa petturissa.
Räikön konnantyö kuvataan sitten äärimmäisen nopein vedoin:
Neuvoi tien viholliselle kahden kallion lomasta, syksy-yönä hiljaisena; teki sen henkensä hädässä.
Viimeinen säe viittaa jo Räikön kavalluksen inhimilliseen motiiviin: asetettuna valitsemaan henkensä menettämisen tai kyläkunnan yhteisen asian pettämisen välillä, valitsee hän jälkimmäisen. Elämä oli Räikölle kallis. Me saamme runon edistyessä nähdä, että hänet sitoi elämään ennen kaikkea kaksi tunnetta: rakkaus vaimoon ja rakkaus kotiin ja sen askareihin. Näin lankeaa Räikön kavalluksen yli inhimillisempi valo kuin Thermopylain petturin kavalluksen, jonka Herodotos kertoo tehdyn suuren palkinnon toivossa. Räikkö ei muutu meille sympaattiseksi, mutta hän muuttuu kansan kirouksen leimaamasta konnasta, hirviöstä, ihmiseksi omaa lihaamme ja vertamme, mieheksi, jossa on hyvää ja huonoa, voimaa ja heikkoutta ja joka asetettuna ankaran uhan alaisena suuren siveellisen ratkaisun eteen, tekee väärän valinnan. Leinolle on "Räikkö räähkässä" vieras se yksistään tuomitseva ja niinsanoaksemme puhtaasti yhteiskunnallinen tapa suhtautua Ephialtes-aiheeseen, mikä on saanut ilmaisun esim. Runebergin "Viapori"-runon tunnetussa loppusäkeistössä. Runebergin runossa on pääpaino itse tapahtumassa, kavalluksen tosiasiassa ja sen yhteiskunnallis-isänmaallisissa seurauksissa, Leinon ballaadissa on pääpaino pantu kavalluksen tekijän sisäisiin vaikuttimiin ja teon psykoloogisiin seurauksiin itse rikoksen tekijässä.
Yhtä lakoonisin keinoin kuin Räikön petos, esitetään myöskin sen vaikutukset. Viholliset polttavat poroksi kylän ja surmaavat sen täysi-ikäiset asukkaat Ainoastaan Räikön pirtti jätetään polttamatta.