Vihollisen lähdettyä, jo seuraavan päivän iltana, palaavat vähitellen kylän raunioille ne, joiden on onnistunut välttää surmaa. Tällöin alkavat Räikön tunnonvaivat. Kansanlaulajan naiviin tapaan on runoilija antanut niille draamallisesti havainnollisen muodon, panemalla Räikön keskustelemaan kotiensa raunioille ja omaistensa veristen ruumiiden ääreen palaavien kanssa. Nämä synkät dialoogit huippenevat seuraavaan kaksinpuheluun salpojen taakse telkeytyneen Räikön ja hänen tyttärensä välillä.
"Mitä tyttöni murehit?" "Miestä kaunoista murehin, syytä syntymättömäni."
Taipumalla vihollisten uhkaan, oli Räikkö luullut pelastavansa kotinsa. Surma ja hävitys ovat kuitenkin iskeneet myöskin sen piiriin. Räikön poika itkee hevostansa, Räikön tytär miestänsä, syntymättömän lapsensa isää.
Mutta kylällä alkaa vähitellen, miehestä mieheen, levitä epäilys, joka voimistuu viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Miksi on Räikön pirtti jäänyt polttamatta, kun koko kylä on hävitetty? Räikkö on pettänyt yhteisen asian. Räikkö on neuvonut viholliselle tien! Epäilys muuttuu pian varmuudeksi. Samoinkuin Räikkö oli kavaltanut kyläkuntansa vihollisille, samoin pettää hänen vaimonsa puolestaan hänet ja ilmiantaa hänet kyläläisille.
Räikkö, joka aluksi yrittää kieltää tekonsa, luopuu pian aikeestaan. Omantunnon syytösten lisäksi kohtaa häntä nyt kyläläisten kirous. Hän on mennyt mies, ja kuin Juudas Iskariot panee hän itse toimeen tuomionsa, havaitessaan pohjaan saakka tekonsa hirvittävät seuraukset:
Otti köyden orren päältä, poikki permannon käveli, astui raskaasti tuvasta siltapalkin painuessa.
Hänen on luovuttava elämästä, joka on hänelle rakas ja jonka takia hän oli rikoksensa tehnyt. Ovessa kääntyy hän kerran pyytääkseen vaimoltaan, elämänsä seuralaiselta, anteeksi rikostaan, jonka hän oli tehnyt häntä muistaen. Sitten jatkaa hän, köysi kourassa, vaellustaan, jossa jokainen askel vie elämästä kuolemaan: etehisestä pihalle, pihalta veräjälle, veräjältä kaivotielle, kaivotieltä korpitielle. Metsän rajassa hän kääntyy:
Näki hän kullaisen kotinsa, kuuli hän kesäiset äänet, savun saunasta sinisen, karjakellojen kilinän, kaivonvintin vingahduksen, tuvan uksen aukeavan, emon aittahan menevän.
Silmä, joka jo seuraavassa hetkessä on tuomittu raukenemaan, kerää ennen sammumistaan näkökalvoonsa koko sen pienen maailman, jota se vuosien kuluessa on rakkaudella tottunut seuraamaan: kodin tutun, armaan kuvan. Kaivonvintistä saunan siniseen savuun ja aitanoveen saakka on kaikki siinä tuttua ja rakasta, kaikkeen liittyy jokin muisto, jokin elämys, ja huolimatta kaikista pettymyksistä ja suruista, huolimatta turhista ponnistuksista ja vaivoista, joita vuodet ovat kukkuroittain tuoneet mukanaan, kuvastuu elämä iloineen ja murheineen hänelle, joka sille sanoo ikuiset jäähyväiset, niin täyteläisenä ja kauniina:
Elo kaunis kangastihe, askar autuas inehmon maan kovalla kannikalla.