Näin päättyy tämä erämaa-kylän tragedia hiljaiseen ylistykseen elämälle, rakkaudentunnustukseen, mikä kuiskataan huulilla, jotka jo ovat mykistymässä kuolemaan. Ja tämän tunnustuksen mukana lankeaa jotain liikuttavan inhimillistä ja sovittavaa Räikkö-Ephialteen koko henkilöllisyyden yli, hänen kadotessa metsän korpeen sovittamaan rikostaan. Runoilija on antanut meidän nähdä hänen sydämeensä ja meidän tuomiomme on vaiennut.

Kauniimpaa voittosaalista on Leinon runotar harvoin, tuskin koskaan, tuonut kotia kalevalaisilta retkiltään kuin "Räikkö räähkän" viimeisessä runonäyssä. Lyyrillisessä intiimisyydessään menee se kyllä ulkopuolella varsinaisen ballaadityylin puitteiden, mutta siinä on kuitenkin runon taiteellinen ja psykolooginen painopiste. Leinon Ephialtes kohoa tässä runonäyssä inhimillisyyden edustajaksi, heikon ja erehtyvän, mutta kuitenkin sisimmässään hyvää tahtovan inhimillisyyden, jolta emme voi kieltää myötätuntoamme. Tuossa yksinkertaisessa säeparissa ihmisen autuaasta askaresta maan kannikalla, Räikön "testamentissa", on mielestäni kokonainen pieni filosofia: siinä on tunnustus elämän ikuisille voimille, jotka panevat sukupolvet toisensa jälkeen viljelemään maan, rakentamaan kotinsa, toivomaan, ponnistamaan, uhmaamaan luonnon tylyjä lakeja, kärsimään ja kuolemaan ja kuitenkin kiittämään olemassaoloa, jonka tarkoituksia me emme tunne, mutta joka antaa meille "autuaan askaremme" maan kamaralla.

JUHANI AHON KAPINA-MUISTELMAT.

Niinkuin aikoinaan E. de Goncourt kommuunin Parisissa, merkitsi Juhani Aho punaisessa Helsingissä ahkerasti muistiin vaikutelmiaan ja kokemuksiaan hirvittävimmästä kriisistä, mitä meidän yhteiskuntamme on kokenut.

Kuka olisi vuosikymmen tai pari sitten voinut uskoa, että Rautatien, Lastujen ja Panun kertoja vielä joutuisi kuvaamaan — suorastaan pakosta joutuisi — sellaisia asioita ja elämyksiä kuin ne, jotka muodostavat "Hajamietteiden" aiheen. Kuka olisi osannut aavistaa, että yhteiskuntamme verraten lyhyessä ajassa liukuisi Rautatien ja Papin tyttären idyllistä keskelle veristä draamaa? Sille, Ahoa nuoremmalle sukupolvelle, jonka ensimäisten nuoruusvuosien kokemuksiin sisältyy jo suurlakko punakaarteineen, ei viime vuosien tapahtumissa ole mitään samassa määrässä yllättävää kuin varmaankin niille, jotka muistavat vielä mieskohtaisesta kokemuksesta kansallisen herätysliikkeen ja ovat eläneet suurimman osan elämäänsä nelikamarisen eduskunnan patriarkaalisissa oloissa. Heiltä on totisesti vaadittu mukautumislahjaa, taitoa eläytyä uusiin oloihin ja uuteen ympäristöön, tuota kykyä, jonka sanotaan olevan ihmisellä suuremman kuin millään muulla elollisella olennolla. Ratkaisevimmin pantiin tämä kyky koetukselle kapina-aikana, ja minä luulen — mitä valkealla rintamalla siitä sanottaneenkin — että varsinkin ne elämykset, ruumiilliset ja sielulliset, joita n.k. porvarit saivat kokea punaisessa Suomessa, vievät voiton kaikesta, mitä historiamme aikana Suomen miesten kestettäväksi on asetettu. Ajattelen tällöin etupäässä niitä moraalisia kärsimyksiä, joita tänä häpeän aikana jokainen päivä toi kukkuralta mukanaan. Pienimmät eivät nämä kärsimykset olleet maan pääkaupungissa, missä punaisten keskuselimet toimivat ja missä punainen valhe levitti upeinta kasvistoaan.

Mainitsin E. de Goncourt'in kommuuninaikaiset muistelmat. Juhani Ahon "Hajamietteet" tuovat uudelleen mieleen, miten läheistä sukua meikäläinen punakapina, kuten bolshevismi yleensäkin, itse asiassa oli vuoden 1871:n kommuunille Parisissa. Yhtäläisyys ei rajoitu ainoastaan molempien liikkeiden aatteellis-teoreettiseen puoleen, se tuntuu myöskin kaikissa niissä muodoissa, joihin nämä molemmat proletariaatti-kapinat käytännössä pukeutuivat, saattaapa yksityisissä johtavissa henkilöissäkin havaita hämmästyttävän samantapaisia piirteitä. On kuin se villiintynyt ja sokea vaistoelämäkin, joka on sellaisten hurmahenkisten joukkoliikkeiden käyttövoimana, kuin kommuuni ja bolshevismi, toimisi tarkoin määrättyjen sielullisten lakien alaisena, niin että se ikäänkuin välttämättömyyden pakosta lopultakin aina saa samat ulkonaiset ilmaisut ja muodot. Niin voimme historiasta nähdä toisistaan varsin etäisinäkin kausina saman tautikuvion uudistumistaan uudistuvan. Ja kuinka pessimistiseltä se saattaneekin tuntua, on meidän kaiketi myönnettävä, ettei ihmiskunta milloinkaan tule immuuniksi näille sielullisille tartunnoille. Gustave Le Bon on psykoloogisissa tutkimuksissaan osottanut, että sivistyksellä on varsin vähän kykyä ehkäistä sellaisten joukkohurmio-tilojen syntymistä kuin ovat juuri kysymyksessä olevat kansanliikkeet. Ne eivät sitäpaitsi ole koskaan yksityisiä, erilisiä ilmiöitä, vaan ovat ne syy- ja seuraussuhteessa aikakauden tapauksiin ja muihin liikkeihin ja ovat aina psykoloogisesti perusteltuja, vaikkakaan eivät siveellisesti oikeutettuja.

Bolshevismin ja meidän punakapinamme suuri taustatapaushan oli maailmansota — samoinkuin vuoden 1871:n kommuunin Ranskan-Saksan sota. Tätä yksinkertaista tosiasiaa, että nim. sota on ollut bolshevismin äiti ja imettäjä, ei mielestäni yleensä ole tarpeeksi otettu tai tahdottu ottaa huomioon nykyhetken punaisen liikkeen syntyä ja kehitystä eriteltäessä. Maailmansota valmisti sekä välillisesti että välittömästi punaista villitystä. Se valmisti sitä välillisesti kylvämällä puutetta ja hätää kansojen keskuuteen, tekemällä kurjat entistäkin kurjemmiksi, herättämällä katkeruutta ja heikontamalla siveellistä vastustuskykyä. Se valmisti sitä välittömästi antamalla itse aseet ja keinot villiytyneiden käsiin. Sota suurpiirteisesti järjestettyine ihmisteurastuksineen teki moraalisessa tajunnassa ihmistapon vähäpätöisyydeksi, joka ei enää tuottanut mitään arveluja uusien maailmanparantajien omilletunnoille. Ne käytännölliset muodot, joihin bolshevismi pukeutuu, sen häikäilemätön sorto ja terrori, ovatkin epäilemättä olleet tunnusmerkillisemmät sen psykologialle kuin sen aatteelliset päämäärät — aivan samoinkuin maailmansodallekin antoivat sen luonteen ja laadun ne tavat, joilla sitä käytiin, eivätkä suinkaan ne muka ihanteelliset tarkoitukset, joiden puolesta väitettiin taisteltavan. Jos bolshevismi on sielullinen sairaus, niin on sitä ollut maailmansotakin. Bolshevismi on pikemmin ollut vaarallinen jälkitauti, joka nyt kalvaa ihmiskunnan ja ihmisyyden heikontunutta elimistöä.

Juhani Aho, joka "Rauhan erakossa" selvitteli suhdettaan maailmansotaan, on joutunut läheltä määrittelemään kantaansa myöskin sen jälki-ilmiöön, punaiseen vaaraan. "Hajamietteet" eivät ole samalla tavalla persoonallinen teos kuin "Rauhan erakko", joka kaikessa lyyrillisyydessäänkin sisälsi yhtenäisen, johdonmukaisesti kehitetyn kannanilmaisun. Päivä päivältä on Aho merkinnyt muistiin kokemiaan, kuulemiaan ja lukemiaan — hänen teoksensa sisältää m.m. runsaita lainauksia punaisten sanomalehdistä — ja useinkin supistuvat hänen mietelmänsä niiden johdosta muutamaan lyhyeen lausumaan. Mutta niiden hajanaisuudesta huolimatta voi niistä kuitenkin huomata yhtenäisen tavan katsoa asioita. En usko, että Aho on varsinaisesti sitä mitä ymmärretään yhteiskunnallisella ajattelijalla, mutta aivan varma olen siitä, että myöskin yhteiskunnalle on tärkeää, että sen piirissä on henkilöitä, jotka ajattelevat niinkuin hän. Psykoloogina on hänen helppo ymmärtää ja tämä kyky lieventää hänen tuomioitaan. Niinkuin jotkut muutkin kirjailijoistamme, jotka ovat kuvanneet samaa aikaa, näkee hän punakapinassa enemmän onnettomuutta ja tragiikkaa kuin rikollisuutta. Se tosiasia, että toinen puoli Suomen kansaa seisoo aseissa toista puolta vastaan, on ollut hänelle syvä persoonallinen kärsimys ja hän etsii etsimistään siitä ulospääsöä. Helmikuun 1 pnä, aikana, jolloin rintamat jo olivat muodostumassa, tekee hän sovintoehdotuksen, jolle ei kuitenkaan saa kannatusta — onneksi, voinemme nyt syyllä sanoa, sillä hyvin arveluttavassa asemassa varmaankin nyt olisimme, jos kaikki ne myönnytykset punaisille olisi tehty, jotka sisältyvät Ahon ehdotukseen. Mutta vaikkakin vaaran hetkellä, koko kansan kuolemanvaaran hetkellä paljon päättävämpi toiminta kuin se, mitä Aho helmikuun alussa suositteli, olikin tarpeen, niin ei mielestäni kuitenkaan ole vailla merkitystä yhteiskunnalle se psykoloogin ja idealistin kanta, jolle Aho asettui. Se on omiaan tasoittamaan vaarallista dualismia kansan eri ainesten välillä ja se viitoittaa tietä yhteistyölle tulevaisuudessa.

Kun Parisin kommuunin kapinan verisessä jälkiselvittelyssä eräältä syytetyltä kysyttiin, kuinka hän oli joutunut kapinallisten riveihin, vastasi hän lyhyesti: "Olen syntynyt sillä puolen barrikaadin". Tämä vastaus olisi psykoloogin silmissä ollut puolustus myöskin monelle punakapinasta syytetylle. Toinen asiahan on, ettei yhteiskunta olemassaolonsa takia voi yksistään sellaiseen puolustukseen tyytyä. Lait ovat yhteiskuntaa varten ja yhteiskunnan on vaadittava niille kuuliaisuutta. Mutta toiselta puolen, palatakseni siihen ajatukseen, joka mielestäni voimakkaimpana soi Ahon kirjasta, on aina hyvä, että yhteiskunnan keskuudessa on yksilöitä, joiden käsitys oikeasta ja väärästä ei ole sidottu lakikirjaan ja jotka, katsoessaan siihen vaistojen hämärään maailmaan, josta rikokset nousevat, epäröivät lausua ehdottomia tuomioita.

Tämä tehtävä on ennen kaikkea vapaiden kirjailijain. Heidän asiansa on puolustaa sitä inhimillisyyttä, joka erehtyessäänkin usein tarkoittaa hyvää ja jonka ikuinen sokeus on sen puolustus silloinkin, kun se eksyy harhaan. Kirjailijain tehtävä on toisin sanoen, käyttääksemme edelleen kommuunin miehen kuvaa, nähdä myöskin katusulun, barrikaadin yli, toiselle puolen, missä erilaiset elämänehdot ja erilaiset edellytykset vallitsevat. Silloin saattaisivat ehkä kirjailijatkin osaltaan vaikuttaa siihen, että m.m. kansalaissotien barrikaadit kävisivät yhä harvinaisemmiksi ja että yhteiskunta yhä laajemmin tuntisi olevansa yhtä ruumista ja verta. Tämä näkökulma, milloin se välähtää Ahon kirjasta, antaa mielestäni yhteyden hänen "Hajamietteilleen" kapinaviikoilta.