Kirjoja ja kirjailijoita III

by Veikko Antero Koskenniemi

JUHANI AHON VIIMEINEN TEOS.

Sören Kierkegaard puhuu eräässä syvällisessä aforismissaan "muistamisen iäisyydestä" (Erindringens Evighed). Hän sanoo rakentaneensa linnansa kuin kotkanpesän korkealle vuorelle, pilvien keskelle. Kukaan ei voi sitä vallata. Sieltä lennän alas todellisuuteen ja isken saaliini. Mutta minä en jää sinne alas, minä tuon saaliini mukanani kotiini, ja se saalis on kuva, jonka kudon linnani seinäverhoihin. Siellä elän kuin vainaja. Kaikki elämykseni kastan unhoituksen kasteessa muistamisen iäisyyteen. Kaikki äärellinen ja satunnainen katoavat. Istun ajatuksissani ja selvittelen kuvia hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten, ja vierelläni istuu lapsi kuunnellen, "vaikkakin se tietää kaikki jo ennenkuin hänelle olen mitään ehtinyt kertoa".

Tämän pienen kierkegaardilaisen mieterunon viileä ja seesteinen ilmakehä ympäröi myöskin Juhani Ahon uutta proosarunoelmaa: elämä on siinä nähty kokonaan muiston perspektiivissä, kaukaisena maisemana, jonka ohi tie kerran on kulkenut, mutta jonne ajatukset ja sydän alati palaavat ja josta ne löytävät turvallisemman kodin kuin minkä nykyisyys voi tarjota [ Juhani Aho: Muistatko —? — Werner Söderström Oy. 1920]. Tuosta etäisestä maisemasta häämöttävät aluksi vain ääriviivat, mutta muistin silmä on kaukonäköinen, ja vuosikymmenien takaa aukenevat sille vielä lapsuuden ensimmäiset leikkilehdot, kirkastuu vielä nuoruuden kevät, täynnänsä kukkivia puita ja linnunlaulua. Muistille, jonka mahtia aika ei ole voinut lannistaa, on menneisyys itse asiassa vain tyhjä sana, eletty elämä on yhtä todellinen, yhtä läsnäolevainen kuin nykyhetkikin, vieläkin todellisempi, koska siitä on haihtunut pois kaikki satunnainen ja epäoleellinen. Meidän muistimme säilyttää uskollisimmin sen, mikä on ollut sisäisesti merkitsevintä ja tärkeintä elämässämme, kaiken sen, mikä on niin sanoakseni kasvanut yhteen meidän persoonallisuutemme kanssa ja siten muuttunut lihaksi meidän lihaamme ja vereksi meidän vertamme. Muisti on meidän omantuntomme sisar: jos omatunto sanoo meille, milloin teimme oikein, milloin väärin, niin sanoo muisti meille, koska olimme onnellisia, koska onnettomia. Se ei anna meille vain yksityisiä, kuolleita kuvia elämästämme, se välittää meille koko sen tunnelman, joka on ympäröinyt meitä elämämme eri vaiheissa. Ja johtaessaan meidät takaisin jo kulkemallemme tielle ja opettaessaan meille uskollisuutta itseämme kohtaan, ohjaa se myöskin meidän tulevaisuutemme askelia.

Juhani Ahon uusi kirja on kuin muistojen helminauha. Yhteinen romaanijuoni sitoo toisiinsa yksityiset muistikuvat, mutta se mikä teoksesta jää elävimpänä mieleen, on juuri nuo yksityiset muistelmat. Ne ovat usein näköään pieniä, ulkonaisesti vähäpätöisiä elämyksiä, mutta niistä säteilee intensiivinen valo. "Kuljen kuin uuden elämän luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani." Juhani Ahon runoilijaolemusta kuvaavaa on, että hänen muistonsa ovat optimistin muistoja, miehen, joka on leppynyt elämään ja joka ottaa vastaan sen antimet kiitollisena kuin lapsi, joka on löytänyt "mansikka-ahon tai vadelmikon" ja huomaa voivansa poimia tuohiseensa "enemmän kuin mihin astia riittää." Ja niin suuri on näiden onnellisten muistikuvien mahti, että hän, jonka mielessä ne ensin ovat heränneet, vaistomaisesti tuntee, että "myöskin muu maailma niitä ehkä tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessä ja epätoivossa eivätkä tiedä, missä on heidän elämänsä lähde ja miten se on löydettävissä."

Voi tuntua etsityltä sitä väittää, mutta luulen, että se kuitenkin on totta: Juhani Aho ei koskaan ole ollut niin täysin omaa itseään — paitsi ehkä jossakin pienessä "lastussa" — niin täysin yhtä aiheensa kanssa, niin koko olemuksellaan sanojensa takana kuin tässä kirjassa. Aho on luonut kiinteämpiä ja plastillisempia taideteoksia kuin "Muistatko —?", mutta tuskin mitään, jossa hänen persoonallisuutensa olisi löytänyt samaa vehmasta kasvua ja kukintaa kuin hänen uudessa teoksessaan. Jos kaikki runoluomat määrätyssä merkityksessä ovat myöskin tunnustuskirjoja, niin on Ahon uusin teos sitä aivan erikoisessa mielessä: välittömämmin kuin mikään Ahon edellisistä kirjoista, antaa se meille tekijänsä maailmankuvan sekä koko sen aholaisen elämäntunnelman, joka sisältää ikäänkuin tuoksuvimman ja väkevimmän ydinmehun hänen persoonallisuudestaan. Myöskin puhtaasti muodollisessa suhteessa sallii Ahon uusi kirja tekijänsä parhaiden taiteilija-avujen päästä oikeuksiinsa. Teoksen päiväkirjan-luontoinen tekotapa ei edellytä mitään kiinteää draamallista juonta, jonka rakentaminen ei milloinkaan ole ollut Ahon voima, mutta se suosii sensijaan yksityisiä tuokiokuvia ja lyyrillisiä impressioneja, joiden kuvailemisessa Aho on suomalaisen kirjallisuuden tunnustettu mestari.

Juhani Aho on kirjailijatoimintansa aikana kuvannut henkilötyypeissään kaikkia ikäkausia kehdon ja haudan välillä, mutta jos näiden rivien kirjoittajalta kysyttäisiin, mitä ikäkautta hän on kuvannut kaikkein parhaiten, niin en epäilisi kohta vastata: lapsuutta. Ahon viimeisen lastu-kokoelman ja hänen uuden kirjansa jälkeen on suomalaisella lukijalla onnellinen tietoisuus, että meillä on omalla kielellämme hienoin lapsuuden elämysten kuvaaja, mikä ehkä koskaan on ollut olemassa. Aho kestää tällä alalla hyvin vertailun Tolstoin ja Kellerin kanssa, voittaakin mielestäni heidät väärentämättömässä tunnelmassaan. Vain sveitsiläinen Carl Spitteler vie voiton Ahosta siinä suhteessa, että hän on tunkeutunut kauemmas kuin suomalainen kertoja, kaikkein ensimmäisten lapsuusvuosien hämäriin, kasvinomaisiin elämyksiin. Jos mikään, niin osottaa juuri tämä lapsimaailman kuvaus, mikä ehkä jostakin saattaa tuntua suhteellisesti vähäpätöiseltä aiheelta, kuinka syvällä inhimillisellä pohjalla Ahon tuotanto lepää. Vain hän joka ymmärtää lapsen, ymmärtää ja taitaa kuvata sitä, mikä meissä on inhimillisesti inhimillisintä.

Tekisi mieli poimia näytteiksi muutamia niistä välähtelevistä episoodeista, joihin Aho on kätkenyt lapsen sielunelämän salaisuuksia, mutta olisi tuskin oikein, että arvostelija rientäisi lukijan edelle. Jokaisen on helppo näissä lapsuusmuistelmissa löytää oman lapsuutensa. Nämä muistelmat kulkevat luonnollisesti hyppäyksittäin, huipulta huipulle, mutta niiden mukana aukenee ja laajenee se maailma, joka "alussa ei ollut muuta kuin pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskellä, ja puutarha ja pienet pellot ja tie rantaan ja metsänrantaan ulkoveräjälle ja siitä suureen ulkometsään." Ihastuttavalla tavalla on Aho kuvannut rakkauden ensi aavistetun pojan rinnassa. "Punaisen tytön" episoodi, jolle kaukaisena kirjallisena vertauskohtana voisi mainita Danten "Vita nuovan" rakastavaisten ensi kohtauksen, on m.m. täynnänsä tuoksuvinta runoutta. Samoin kaikki ne muutkin pienet "episoodit" jotka edeltävät kirjan "suurta" rakkautta. Viimeksimainittu puolestaan muodostaa koko teoksen punaisen langan, ja on tekijä sen ympärille punonut paljon lyriikkaa, mutta jää se mielestäni kuitenkin tunnelman aitoudessa varjoon lapsenomaisten edeltäjärakkauksien rinnalla.

Ahon rakkauskuvauksissa on joskus, kuten "Juhassa", draamallistakin ainesta, mutta luonteenomaisempaa on niille kuitenkin passiivinen lyyrillisyys. Ahon uusi kirja jatkaa tässäkin suhteessa "Yksin"-teoksen aholaisia traditsioneja. Mutta kuinka hienovaistoinen Aho onkin nuoruuden tunteen ja mielialojen tulkkina, niin jää häneltä kuitenkin yksi puoli nuoruutta — sekä hänen uudessa kirjassaan että edellisissä — ehkä liiankin suuressa määrässä varjoon. Tarkoitan nuoruuden tahto-elämää. Kirjailijaluonteensa mukaisesti on Aho nähnyt nuoruudessa enemmän unelmia ja tunteita kuin tahtomista ja epäilysten ja viettelysten kautta kamppailevaa toimintaa. Mutta joskin Aholta, samoinkuin hänen sukulaishengeltään, Tolstoilta, on yleensä puuttunut syvempi draamallinien suoni, niin on hän sensijaan uudessa teoksessaan lyyrillisellä tunnelmalla kyllästetyllä epiikallaan pystyttänyt kauniin muistomerkin sille nuoruudelle, jota hän on tahtonut kuvata.

Juhani Ahon viimeisen teoksen perustunnelman muodostaa, kiinteä, joskaan ei ehkä aina voimakkaasti vakuuttava optimismi. Saattaa kenties tuntua, että on jotain hentoa ja haurasta siinä paossa todellisuudesta muistojen ja unien maailmaan, mikä on Ahon teoksen psykoloogisena taustana. Mutta jos tästä tahdomme Juhani Ahoa moittia, moitimme häntä samalla siitä, että hän on — Juhani Aho. Runoilijana on Aho tuntenut tarvetta sekä loitontua todellisuudesta että muodostella sitä mielikuvituksessaan. Eikä hänen teoksensa syvemmälle katsoen suinkaan ole vieras todellisuudelle — se päinvastoin usein tehostaa sitä, mikä elämässä on oleellisinta ja tärkeintä, samalla kun se heittää unohduksen vaipan sen ylle, mikä lopultakin on vain ulkonaista ja satunnaista. Sanoin jo, että Ahon kirja muistuttaa tunnustusteosta. Se on samalla, vaikka välillisesti, opetusrunoelma.

Ahon koko elämänfilosofia on siinä vaalissa, jonka hän on suorittanut — varmaan enemmän vaistomaisesti kuin tietoisesti — valitessaan ne episoodit elämästä, jotka hänestä ovat ansainneet ensi sijassa tulla muistetuiksi. Ja mitä laatua ovat nämä elämykset? Ne ovat sielun hiljaisia tapahtumia, ulkonaisesti merkityksettömiä, mutta meidän sisäisen itsemme kannalta tärkeämpiä kuin kaikki muu. Kaukana yhteiskunnan ja hetken pauhinasta elää sielumme salaperäistä elämäänsä, omine iloineen ja suruineen, maailman keskellä, ja kuitenkin sille vieraana, laskien omaa aikaansa, välinpitämättömänä vuosien kulusta. Itämaiden suuret uskonnot ovat nähneet ehkä syvimmälle tähän sielun valtakuntaan. Indialaisen Tagoren runoudessa on vielä jäljellä tätä itämaiden hienoa ja salaperäistä sielun-näkemystä. Mutta sitä on, enemmän tai vähemmän, kaikessa todellisessa runoudessa, sillä runouden todellinen koti on juuri sielun valtakunta. Ahon taide on tuskin koskaan ollut niin lähellä tätä runouden alkukotia kuin tällä hetkellä.