Ahon nuoruudenteoksissa on huomattavissa voimakas pessimistinen piirre. Lähetessä kuudetta vuosikymmentään on Aho optimisti. Hän alkoi realistina. Hänen uusi taiteensa kulkee toisissa merkeissä. Realistille sanan varsinaisessa mielessä on ulkonainen maailma ainoa todellinen. Nykyiselle Aholle on todellisinta se, mikä tapahtuu sielun maailmassa. Jokainen yksityinen elämys ikäänkuin merkitsee hänelle jotain yli reaalisen, jokapäiväisen arvonsa, ei kaavamaisessa, allegoorisessa mielessä, vaan samassa merkityksessä kuin Goethe käsitti myöhemmällä ikäkaudellaan todellisuuden, sanoessaan, että kaikki katoavainen on vain vertauskuva.
JUHANI AHON KUOLINPÄIVÄNÄ.
Kuinka tuskallista onkaan tottua ajatukseen, että Juhani Aho on kuollut! Kuinka vaikeaa onkaan olla kapinoimatta tätä tylyä tietoa vastaan!
Ja kuitenkaan emme vielä, hänen tuore kuolinsanoma kädessämme, aavista, kuinka paljon hänen mukanaan on todella maassa mykistynyt! Hän joka oli vuosikymmeniä meidän tunteittemme kirkkain ja kaunopuheisin ääni, hän joka oli säveltänyt meidän metsäpolkujemme salaperäisen huminan ja laineiden iloisen laulun Suomen järvillä, hän joka oli lainannut kielensä kansan kärsimyksille tuskan aikana ja sen toiveille onnen päivinä — hän on poissa. Vasta myöhemmin, ehkä viikkojen, ehkä kuukausien perästä, kun olemme ehtineet mitata sitä hiljaisuutta, joka on jäänyt hänen jälkeensä, tiedämme enemmän kuin tällä hetkellä siitä, kuinka paljon hän on meille merkinnyt.
Hän ei ollut taistelija ja kuitenkin hän valloitti maan, hän ei ollut puhuja ja kuitenkin hänen äänensä kantoi yli päivän äänien, hän ei ollut ajattelija tämän sanan tavallisessa mielessä ja kuitenkin painoi hän maailmankatsomuksensa harmoonisen kuvan koko sivistyneen Suomen tietoisuuteen — hän oli runoilija, kuolemattomien Musain lemmikki, runoilija ensimäiseksi ja viimeiseksi. En tiedä, onko tätä koskaan tarpeeksi selvästi sanottu. Ei Aho ollut niinkuin useimmat realismin ammattikirjailijoista, joiden piiriin hän toisinaan todella luuli kuuluvansa, kylmäverinen elämän tarkastaja ja yhteiskunnanparantaja — Aho oli alkuperäinen runoilija, joka lämpimänä luonnon povelta ammensi viisautensa ja jonka näkemykset eivät mahtuneet minkään kirjallisen ohjelman puitteihin. Pohjimmaltaan ei Aho ollut Maupassant'in ja Kielland'in heimoa, vaan Gottfried Kellerin ja Tolstoin.
Juhani Ahon runoilijalaadun syvin salaisuus on epäilemättä kätkettynä hänen suhteessaan luontoon. Kaikkeen, mikä hänen tuotannossaan on persoonallisinta ja syvintä, sekaantuu metsien pihkantuoksua, kesäaamun kirpeää kastetta ja salojen moniäänistä linnunlaulua. Hän asetti mielellään luonnon kulttuuria vastaan, puolustaen aina edellisen oikeuksia. Siinä missä hänen runomaailmassaan luonto ja kulttuuri iskivät yhteen, saattoi syntyä joko tragiikkaa, (kuten "Maailman murjomassa") tai komiikkaa (kuten "Rautatiessä"), mutta molemmissa tapauksissa oli hänen myötätuntonsa sillä puolella, missä alkuperäinen luonto oli. Hänen rakkautensa luontoon oli sukua hänen rakkautensa kanssa kaikkeen yksinkertaiseen, väärentämättömään, idylliseen ja uneksivaan. Se antoi hänelle avaimen m.m. lapsisielun salaperäiseen maailmaan sellaisena kuin se esiintyy hänen viimeisessä kirjassaan "Muistatko?"
Sama keskeinen asema, mikä Aholla oli elävien kirjailijain joukossa, tulee hänellä epäilemättä arvaamattomiin aikoihin saakka olemaan kirjallisuudenhistoriassamme. Hän oli tavallaan välittäjä kahden sukupolven välillä, hän oli viimeinen runebergiaani, mutta hän oli samalla uuden kirjallisuuden alkaja. Hän oli ensimäinen suuri, tietoinen taiteilija suomenkielisessä kirjallisuudessa, europpalaisen koulun käynyt ja kuitenkin samalla hengeltään täysin suomalainen. Hän on elämäntyöllään kohottanut kirjailija-ammatin kunniaan suuren yleisön keskuudessa ja hän on vihdoin ulkomaillakin teoksillaan kääntänyt huomiota Suomen kulttuuri-elämään.
Mutta kaiken sen lisäksi, mitä Suomen kansa on Juhani Ahossa menettänyt, on jokainen meistä, jotka olemme kasvaneet hänen kirjojensa ilmapiirissä, menettänyt jotakin persoonallista, intiimiä, sanoin kuvaamatonta.
Suomen metsät, Iisalmelta Lappiin ja Lapista Hankoniemeen soittavat tänä päivänä hänen kuolinlauluaan, papin tytär itkee runoilijaansa, salokylän Matit ja Liisat kun surusanoma ehtii heidän luokseen, murehtivat kuvaajaansa, koko Suomi suree ja jokaisen surussa on jotain jota ei toinen voi pukea sanoiksi. Niille, jotka ovat mieskohtaisesti tunteneet Ahon, on menetys ehkä kipein. Kaikkien niiden kuvien keskeltä, joita surusanoma herättää heidän sielussaan, näkevät he ehkä — niinkuin näiden rivien kirjoittaja — kiitollisuudella ja kaipauksella sen hienon, surunvoittoisen, viisaan hymyn, joka niin usein väreili hänen kasvoillaan ja jonka takana aavisti huimaavan perspektiivin inhimillisesti elettyä, kaunista elämää.