Kuin muut he koskaan eivät unelmoineet, kun tyynnä levänneet on lehdot, veet, kuin muut he koskaan eivät lempineet, kuin muut, kuin muut he eivät elää voineet.
Kuin muut he koskaan eivät vaikeroineet, lie ammoin kyynelensä kuivuneet. Kuin suuren myrskytuulen säveleet on rinnoissansa sotahuudot soineet.
Ne kutsuneet on taisteluun ja työhön, ne kutsuneet on kuolemaan ja yöhön ja aikain luomisehen miehet mukaan.
He aattehelle aukaisseet on teitä.
Mut kansan sadatukset seuraa heitä,
ja kun he kuolevat, ei itke kukaan.
POHJANMAA
Ma aina muistan, kuinka väsyneenä suurkaupungin ma humuhun ja huoleen, miss' soipi elo myrskyn säveleenä, taas käännyin kotihini, Pohjan puoleen.
Ma aina muistan, kuinka verkallensa
vei tieni lakeutta laajaa kohti
ja kuinka rinta taasen vapautensa
kuin painon raskaan alta nostaa tohti.
Näin edessäni Pohjanmaata palan,
näin karun seudun pelloks kuokituksi,
näin lakeuden loputtoman alan,
jok' on kuin iäisyyden maille uksi.
Näin edessäni vuolaat virtain uomat,
joiss' syöksyy alas korven voimat ylväät
ja suuret rikkaudet, salon suomat,
ja ikimetsän temppelsalin pylväät.
Näin edessäni metsämaita, soita,
miss' ihmiskätten jälkeä ei huomaa,
miss' seutu täynnänsä on unelmoita
ja tyyntä kauneutta, luonnon luomaa.