Päivän viime säteet lankee yli tutun pihamaan. Mieleni on ahdas, ankee kuin ei ennen konsanaan.
Katon vanhan räystään alla
viime säteet viivähtää.
Maassa, puissa, kaikkialla
vaikeroi ja nyyhkyttää.
Viime säteet hellävaroin kattoja jo kultailee. Sisässäni ääni aroin itkee, heltyy, hiljenee.
7
Linnut oksillansa vaikenevat, päivä vielä hetken viipyy poissa, neitseelliset haavat vapisevat autuaissa lemmen unelmoissa.
Laaja lakeus kuin jättiläinen
uinuu jälkeen päivän arkitöiden.
Yksin tuuliviiri yksinäinen
valvoo iäisesti ikävöiden, â- ¦<
valvoo niinkuin valvot sydämeni tähystellen mennehesen aikaan: < kuinka paljon iäks unhoon meni, kuinka vähän koskaan todeks saikaan!
8
(Kesäyö kirkkomaalla.)
Omaa kirkkauttansa kummeksuin kesäyöhyt maille laskeuupi. Syviin aatoksiinsa unehtuin puiset ristit yössä uneksuupi.