Mun sieluni, sa oma itses ootko nyt, vai onko suuri kirkkautes vain kesän laina, ja onko kahlehesi, joka nyt ei paina, yön hartauteen vain hetkiseksi hellinnyt?
4
Ikävässä kenttäin huojuvaisten syksyn täydet tähkät unelmoivat. Illan hiljaisuus ja rauha soivat rintaan rauhattomain matkalaisten,
varisparven, joka vaakkuin kiitää
metsän pimennosta laitaan niittyin,
vaan kuin hiljaisuuden kuoroon liittyin
äänetönnä yli laihon liitää.
Tuskin ykskään liikahtaapi siipi.
Kaikki vanhoja on, väsyneitä.
Niinkuin omain unelmainsa teitä
yli lakeuden ne liikehtiipi
tuonne metsän hämärtävän laitaan, vuotten kaihon mukanansa raastain, surun sanatonta kieltä haastain etsivät kuin ennen erämaitaan.
5
Nyt öin jo yli kenttäin hämärtäy, nyt elonkorjuun hetket lähestyvät, kun eroitetaan akanoista jyvät ja suuri armo oikeudesta käy.
Ja tilinteon painon tuntien nyt pellot lepää raskain henkäyksin. Öin yli kenttäin kuuhut kulkee yksin maan luomisvoimaa salaa siunaten.
6