LAKEUS
1
Mun sieluni sun ylläs väräjää kuin tuulenhenki yli ketoin, niittyin ja sisässäni soinnut helähtää sun oudon yksinäiseen kuoroos liittyin.
Ma tahdon nöyrin mielin omistaa, oi lakeus, sun unes kuolonkovat, jotk' kylmään korkeutehen kohoaa, miss' suru, riemu ammoin laanneet ovat.
2
Sun rauhaas lemmin kuin en muuta mitään ja tahdon tyyneyttä otsallasi, kun kätes ojentaen länteen, itään sa tyynnä odottelet onneasi:
kun syksyöin sun kylvös kypsäks saapi ja nuori voimas kohoo tähkäin teriin ja ensi tähdet ylles kohoaapi ja kuu kuin sirppi kastettuna veriin.
3
Yön ihmeelliseen valoon peittyin pihamaa ja kaikki tutut aitat sadun hohteen saavat. Nyt tuskin vapisevat tunnon-herkät haavat, vain vanhan kaivon vintti joskus narahtaa.
On päivän tuskat, riemut loppuun soinehet
ja elämä on lepoon käynyt pitkään laihoon.
Yön suureen, sanattomaan, kirkkahasen kaihoon,
mun sieluni kuin lapsi kehtoon raukenet.