Kerran, kerran yli vaikenevain kattoin vaipuu iäisyyden korkeudesta kuolon yö, viime kerran kaikki valtasuonet lyö, täyttyy heikon sukukunnan suuri kaipuu.
Kerran kylmät, tylyt tähdet nousee vuotain verta
yli kaiken katoamaan tuomitun.
Hukkuu hetken hyrskehesen, itkuhun
kaikki, joka surrut, riemuinnut on kerta.
Sortuu heikko suku alle unelmainsa omain,
nukkuu kamaralle kylmän, kovan maan.
Kuu ja tähdet jatkaa ylhää kulkuaan
halki avaruutten suurten, sanattomain.
Kerran Linnunradan tähdet yössä katsoo kammoin
takaa aavain kuolonkylmäin, autioin
kiveen hakattua unta inehmoin:
kaupunkeja, jotka kuolleet on jo ammoin.
Kerran jokahinen sielu syvään yöhön hukkuu eik' oo enää ketään kuoloon kaipaavaa, unet kiveen hakatut vain todistaa kaipuusta sen suvun, joka yössä nukkuu.
KEVÄTVALOA
Nyt ikkunoissa säkenöi ja kauneutta ikävöi kaikk' kattoin harjat tummat ja valo maille lankeaa ja sulattaa ja sovittaa ja nostaa kaihot kummat.
Se leikkii eessä ikkunain
ja kultaan kevätunelmain
se verhoo joka talon.
Oi valon pyhää kevättä!
Niin korkea on elämä,
niin suuri valta valon.
Nyt kaikki suonet pulppuaa ja kaikki lähteet auki saa nyt jään ja roudan alta ja taimi valoon herännyt ens syksyöihin asti nyt se säästyy kuolemalta.