Yö mykkä on, mun tuskin sykkii syön, mua huonerivit synkät kaamoittavat, kuin öiset aavehet ne kohoavat. Yön taivahalla tuike tähtivyön.
Mun on kuin kuolema ois käynyt mailla ja kaupunki ois asukkaita vailla ja elämä kuin kivettynyt ois,
mun on kuin jäljellä vain oisin yksin ma öisin aattehin ja epäilyksin ja kuolon kutsut rinnassani sois.
ÖINEN KATU
Herätäkseen arkihumuun uuteen öinen katu nukkuu syvää untaan. Kuuhut katsoo kylmään avaruuteen, suuren hiljaisuuden valtakuntaan.
Kammioihin hiipinyt on kansa,
seinäin, ovien ja salpain taaksi.
Puiston puutkin torkkuu seisaallansa,
nukkua kuin aikois ainiaaksi.
Ketään kanssani ei kuulemassa,
kuinka soipi hiljaisuuden taika:
talviyössä kuulaan korkeassa
yhtyy iankaikkisuus ja aika.
Tääll' ei elämähän sido mikään,
kuolo on kuin ystävä ja veli,
tääll' ei mitään tehdä ihmisikään,
yhtäkaikki, kuoli taikka eli.
Salaperäisenä niinkuin aave talviyössä uinuu öinen katu kuin ois elämä vain hullu haave, sairaan mielihoure, lasten satu.