Se väsymätön ajatus- ja tutkimustyö, se innostus ja hartaus, joka Saksassa vuosikymmenestä toiseen on kohdistunut Goethen persoonaan, ja joka ei usein ole vain muistuttanut jumalanpalvomista, vaan on toisinaan sitä suorastaan ollut, on kuten tunnettu luonut mestarista myöskin valtavan määrän laajempia ja suppeampia kokonaisesityksiä, joiden lukumäärä viime aikoina on ollut laviinin tavoin kasvamassa. Ahkera ja tarkka, vaikka ei erikoisen kriitillinen eikä erikoisen ajatusrikas Goethe-tutkija Wilhelm Bode, joka äsken joutui tapaturmaisen kuoleman uhriksi Weimarissa, ehti viime vuoden aikana [v. 1922] julkaista viisi kirjaa kymmenniteiseksi suunnitellusta elämäkerrasta, josta valmistuttuaan olisi tullut laajin ja biografisessa suhteessa täydellisin Goethe-teos, mikä tähän mennessä on nähnyt päivänvalon. Vuotta aikaisemmin lähetti Emil Ludwig kirjamarkkinoille kolmiosaisen teoksen "Goethe, Geschichte eines Menschen", joka puolittain novellistisessa muodossa ja usein hiukan haettujen otsakkeiden alla esittää episoodeja Goethen kehityshistorian eri kausilta, sivuuttaen kuitenkin kokonaan ensimmäisen Frankfurtin ajan. Tekijä, joka on ennemmin julkaissut pääasiassa kaunokirjallisia teoksia, m.m. paljon puheenaihetta antaneen draaman Bismarckista ja Wilhelm II:sta, on pyrkinyt ennen kaikkea tuomaan etualalle inhimilliset piirteet kuvattavassaan ja onkin tässä epäilemättä toisinaan onnistunut paremmin kuin monet niistä, jotka katsoisivat suuren laiminlyönnin tapahtuneen, joll'eivät he tuon tuostakin vertaisi nuorta Goetheä Apolloon ja kutsuisi vanhaa olympolaiseksi. Suuresti katsoen polkee Ludwig kuitenkin pääasiassa vanhoja jälkiä eikä hänen kirjansa, huolimatta monista älykkäistä yksityishuomioista, kykene antamaan sitä omintakeista persoonallisen näkemyksen välittämää kuvaa Goethestä, jota tekijä lienee tavoitellut. Ludwigin esitystä vaivaa myöskin usein eräänlainen tyylillinen teennäisyys, joka ei ole omiaan kohottamaan teoksen kokonaisvaikutusta. Muutamia vuosia ennen julkaisivat Houston Stewart Chamberlain ja Georg Simmel filosoofisluonteiset Goethe-kirjansa, joissa varsinainen elämäkerrallinen aines on sysätty syrjään ja joissa tekijät esittävät suuria synteettisiä näköalojaan Goethen neroudesta ja sen asemasta nykyajan ihmisen maailmankuvassa. Chamberlain, tunnettu filosoofinen kirjailija ja suursaksalainen poleemikko, eksyy mielestäni teoksessaan liian abstraktisiin yleistyksiin, jotka helposti hävittävät lukijan silmistä kuvauksen esineen ja muuttavat esityksen ilmavaksi leikiksi käsitteillä. Myöskin tekijän poleeminen tapa on epäedullisesti painanut leimansa hänen muuten ajatusrikkaaseen ja joka tapauksessa tutustumisen arvoiseen kirjaansa. Herättävämpi, mieltäkiinnittävämpi on Simmelin teos, joka filosoofisesta painavuudestaan huolimatta tuntuu rakentuneen paljon elävämmälle intuitsionille Goethen persoonasta ja runoudesta kuin Chamberlainin teos. Goethe "alkuilmiönä", Goethe ideana on Simmelin probleemi. Hän etsii Goethen persoonan ja eri suuntiin kääntyneen henkisen luomisen sisäistä yhteyttä, mutta hän ei aseta sille minkään loogillisen johdonmukaisuuden vaatimuksia eikä näe sitä myöskään tavanmukaisessa biologis-orgaanisessa kehityskulussa. Hänen tulkintansa on tavallaan metafyysikon, hän ei etsi vain sitä individuaalista lakia, joka hallitsee Goethen elämää, hän etsii Goethen olemassaolon henkistä merkitystä yleensä, hänen elämänmuotonsa sisältäpäin määrättyä ehdottomuutta, jota ei mikään biografinen esitys voi selvittää. Koettaessaan määritellä käsite-kielellään tätä Goethe-alkuilmiötä joutuu kyllä Simmelkin joskus liian kauas konkreettisesta lähtökohdastaan eikä helppotajuisuus ole hänen voimakkaita puoliaan, mutta kaiken kaikkiaan todistaa hänen teoksensa kuitenkin, että hän on niinsanoakseni elänyt probleeminsa. Lukija, joka ottaa vaivakseen syventyä hänen kirjaansa — se ei voi tapahtua ilman pientä ponnistusta — löytää siitä, ei vain joukon nerokkaita ajatuksia, vaan myöskin eräänlaisen kokonaisnäkemyksen, joka kaikessa abstraktisuudessaankin on herättävä ja hedelmällinen.
Mainittujen Goethe-monografiojen lisäksi voisi luetella suuren määrän uusia, täydennettyjä painoksia vanhemmista teoksista, sellaisista kuin Heinemannin, Engelin, Meyerin, Bielschowskyn, Witkowskin, joita ilmestyy joka vuosi, puhumatta luonnollisesti kaikista yksityistutkimuksista, jotka tavalla tai toisella käsittelevät Goethe-aiheita ja joiden kunnioitettavasta, ettemme sanoisi pelottavasta lukumäärästä Goethe-Seuran vuosikirjat antavat aavistuksen. Siinä palvomisessa, jonka saksalaiset, niinhyvin varsinaiset kirjallisuustutkijat kuin maallikot, omistavat suurimmalle runoilijalleen ja universaalisimmalle nerolleen, on epäilemättä paljon suorastaan liikuttavan harrasta ja kaunista, mutta usein saattaa kuitenkin olla aihetta kysyä, eikö tämä palvonta voisi löytää muita muotoja kuin minkä painomuste tarjoaa. Sillä monet Goethe-teokset, monet niistäkin, joita reklaami rummuttaa filosoofi- ja runoilijakansan tietoisuuteen, antavat itse asiassa varsin vähän sen yli, mitä jo koko maailma Goethestä tietää. Ei voi myöskään olla panematta merkille, että kuinka mieltäkiinnittäviä ja syvällemeneviä erikoistutkimuksia saksalainen kirjallisuustiede myöskin Goethe-aiheiden alalla on suorittanut, se ei kuitenkaan ole vielä kyennyt luomaan mitään sellaista Goethe-elämäkertaa, jolle voitaisiin tunnustaa ehdoton etevämmyys toisten rinnalla ja joka ainakin jossakin mielessä tekisi toiset tarpeettomiksi. On kuin saksalainen laatu olisi liian yksipuolisesti suuntautunut analyysiin voidakseen täydellä menestyksellä suoriutua synteettistä otetta edellyttävästä elämäkerrallisesta, monografian luontoisesta kuvauksesta, missä ranskalaiset ovat mestareita. Niinpä voi omituisuutena mainita, että m.m. Keller ja Grillparzer ovat ranskalaisten kirjallisuustutkijain joukosta löytäneet parhaat elämäkerralliset kuvaajansa. Ja mitä suuren yleisön luettaviksi tarkoitettuihin laajempiin Goethe-elämäkertoihin tulee, niin on tuskin kukaan saksalainen vielä kirjoittanut teosta, joka aiheen kaikenpuolisessa hallinnassa ja esityksen loistossa voisi kilpailla Brandesin elämäkerran kanssa, joskin moni saksalainen on epäilemättä esittänyt Goethestä syvällisempiä ja alkuperäisempiä ajatuksia kuin Brandes.
Viime vuosien saksalainen Goethe-kirjallisuus voi kuitenkin osoittaa yhden teoksen, joka, olematta mikään varsinainen elämäkerta, suurissa synteettisissä näkemyksissä välittää lukijalle runoilijaneron yksinäislaatuisen merkityksen ja sen ilmaukset hänen tuotannossaan. Tarkoitan sitä teosta, joka on mainittu tämän kirjoituksen otsakkeessa, Friedrich Gundolfin teosta "Goethe", joka ilmestyi v. 1917 Eondin kustannuksella Berlinissä ja josta myöhemmin on otettu useita suuria painoksia. Tämä loistavasti kirjoitettu, vaikka raskaasti luettava, lähes 800-sivuinen teos on jo Saksassa ehtinyt herättää suurta huomiota ja on saanut osakseen niinhyvin superlatiivista kiitosta kuin moitetta — hiukan samaan tapaan kuin Spenglerin "Untergang", johon sitä on verrattu ja jota se konseptsioniensa rohkeudessa toisinaan muistuttaakin. Gundolf ei kuitenkaan ollut, kuten Spengler, aivan tuntematon ennen pääteoksensa julkaisemista, hän oli jo pari vuotta ennen lähettänyt kirjamarkkinoille voimakkaan, vaikka yksipuolisen tutkimuksen "Shakespeare und der deutsche Geist", jossa risteilee paljon samoja ajatuksia kuin "Goethessäkin" ja jota tavallaan voi pitää jonkinlaisena esitutkielmana siihen. Myöhemmin on Gundolf vielä julkaissut teoksen tunnetusta modernista lyyrikosta Stefan Georgesta, jossa hän näkee saksalaisen runouden reformaattorin ja uuden kirjallisuuden nerokkaimman persoonallisuuden.
Jos tahtoisi verrata Gundolfin teosta Goethestä johonkin sen edeltäjään, tulisi epäilemättä Simmelin "Goethe" lähinnä mieleen: molemmilla näillä kirjoilla on ilmeisiä sukulaispiirteitä, molemmat jättävät syrjään varsinaisen elämäkerrallisen aineksen, jonka ne edellyttävät lukijalle tunnetuksi, molemmat etsivät sitä individuaalista lakia, joka hallitsi Goethen elämää ja sen kehitystä, molemmat päätyvät suuriin filosoofisiin abstraktsioneihin. Kerrotaan, että Gundolfin "Goethe" olikin yksinäisen ja raskasmielisen Simmelin viimeinen ilo, hän eli tämän teoksen melkein "myytillisesti", hänen hartaudessaan sitä kohtaan oli jotakin vanhan Simeonin hartaudesta tämän seisoessa Kristus-lapsen edessä temppelissä. Ilmeistä mielestäni onkin, että Gundolf on saanut Simmeliltä hyvinkin paljon, ennen kaikkea ehkä juuri itse probleemin asettelun, vaikka hän ei teoksessaan milloinkaan mainitse edeltäjäänsä enempää kuin hän yleensäkään siteeraa ketään tai polemisoi ketään nimeltä ilmoitettua henkilöä vastaan. Gundolfin teos eroaa kuitenkin yhdessä kohden ratkaisevasti Simmelin kirjasta: siinä suhteessa, että sen näkökulma on paljon suuremmassa määrässä kuin edeltäjän kirjallis-esteettinen ja että se yleensä perustuu elävämpään, välittömämmin vastaanottavaan tunteeseen Goethen runoudesta. Gundolf on kyennyt antamaan lihaa ja verta paljolle siitä, mitä Simmel on abstraktisella tavallaan nähnyt Goethen "ideasta".
Gundolf pyrkii ennen kaikkea esittämään Goethen elämän ja teosten takana piilevän yhteyden, "suurimman yhteyden, missä saksalainen henki on ruumiillistunut". Tätä yhteyttä nimittää Gundolf vaikeasti käännettävällä sanalla "Gestalt" ja sitä yksin käsittelee hänen teoksensa. Hän irroittaa kuvauksensa esineen kulttuurihistoriallisesta ympäristöstään, esittää hänet täysin omavaraisena voimanlähteenä, alkuilmiönä, joka omien yksilöllisten lakiensa mukaan toteuttaessaan itseään tulee produktiiviseksi, luo elämyksistään oman maailmansa ja oman kohtalonsa. Tällaista omavaraista olemassaoloa voisimme kenties nimittää jumalalliseksi, Gundolf nimittää sitä Goethen omaa, vaikeaselkoista sanaa käyttäen, demooniseksi. Jos kirjallisuushistoria yleensä on pyrkinyt selittämään teoksista tekijän persoonallisuutta, kulkee Gundolf päinvastaista tietä: hän tahtoo selittää sillä kokonaiskuvalla, mikä hänellä on esitettävästään, tämän persoonallisuuden yksityisiä ilmaisuja teoksissa. Tämän kokonaiskuvan on Gundolf luonnollisesti itse puolestaan vastaanottavana lukijana saanut Goethen teoksista. Gundolfin teos on tietoisessa oppositsionissa sitä viime vuosisadan lopulla täyteen kukoistukseensa kehittynyttä filologis-historiallista suuntaa vastaan, joka pikkutarkalla, huolellisella erittelyllään pyrki viemään kirjallisuustutkimuksen niin lähelle eksakteja tieteitä kuin mahdollista. Hän hylkää sekä historioitsijan että filologin tavalliset työaseet lähetäkseen filosoofia ja taiteilijaa: hänen lähtökohtansa on hänen oma Goethe-elämyksensä, hänen kokonaisnäkemyksensä alkuilmiö Goethestä, joka hänelle on sekä yli-ajallinen että yli-paikallinen ja jota historiallinen ajankohta ja ympäristö tosin voivat niinsanoakseni negatiivisesti määritellä, mutta joka positiivisen sisältönsä puolesta on niistä riippumaton. Tätä persoonallista näkemystään sovittaa hän perättäisesti kaikkeen, missä Goethen nerous etsi muotoa, hänen lyriikkaansa, hänen draamoihinsa ja romaaneihinsa, hänen rakkauksiinsa, hänen ystävyyssuhteihinsa, hänen tieteellisiin harrastuksiinsa, hänen valtiomiestoimintaansa, hänen elämän-filosofiaansa, hänen nuoruuteensa niinhyvin kuin hänen vanhuutensa. Gundolfin kirjaa hallitsee kokonaan ajatus Goethen elämän erottamattomasta yhteydestä, synteettinen näkemys, jonka oikeutusta hän teoksensa 800:lla sivulla koettaa lukijalle todistaa.
Saattaa olla eri mieltä siitä, missä määrin Gundolfin metodi ansaitsee tieteellisen nimen — siinä suhteessa ovat saksalaisten ammattimiesten lausunnot nähdäkseni menneet eri suuntiin. Itse on Gundolf kyllä antanut ilmoittaa kirjojaan tieteellisinä teoksina. Mutta lukipa Gundolfin "Goethen" tieteen piiriin tai sulkipa sen siitä pois — koko kysymyksellä on tuskin suurempaa mielenkiintoa —, jää kuitenkin tosiasiaksi, että Gundolfin teos on kaikkein suurpiirteisimpiä, syvällisimpiä yrityksiä selittää ja valaista kolmen viimeisen vuosisadan suurimman runoilijan persoonallisuutta ja elämää. En puolestani tunne toista teosta Goethestä, jota kannattaisi niin syvällinen, niin yhtenäinen näkemys kaikesta siitä, mikä Goethessä on olennaista, keskeistä, merkitsevää. Gundolf edellyttää kyllä lukijaltaan paljon: hän ei edellytä vain Goethen teosten ja elämäkerran tuntemusta, sillä hän ei luettele eikä kuvaa mitään biografisia tosiasioita eikä siteeraa juuri koskaan, hän edellyttää myöskin todellista kykyä voida mielikuvituksella eläytyä Goethen maailmaan. Lukija, jolta nämä edellytykset puuttuvat, ei nähdäkseni voi paljonkaan saada Gundolfin kirjasta. Sensijaan uskon, että se, jolla ennestään on persoonallinen suhde Goethen luovaan nerouteen, voi syventää ja avartaa käsitystään Gundolfin kirjan avulla vaikkapa hän toisinaan huomaisikin Gundolfin tekevän väkivaltaa yksityisille teoksille tai elämäkerrallisille tosiasioille saadakseen ne mahtumaan synteettiseen kuvaansa.
Gundolfin teoksen varsinainen selostaminen lyhyen kirjoituksen puitteissa ei voi tulla kysymykseen ja olisi vaikeaa pitemmässäkin esityksessä, koska hänen käyttämänsä käsiteapparaatti on niin persoonallisesti ajateltu, että pienikin poikkeaminen tekijän omista sanoista helposti voisi viedä harhaan. Niinpä antaa Gundolf useille käsitteille — kuten lyriikan, symboliikan, allegorian, romanttisen, klassillisen — sisällön, joka ei aivan vastaa sitä, missä näitä sanoja tavallisesti kirjallisuustieteessä käytetään. Hänellä on toisin sanoen oma terminologiansa, oma sanastonsa, johon täydellisesti voi perehtyä vain se, joka lukee hänen kirjansa. Seuraavassa koetan esittää vain muutamia perusajatuksia tästä merkillisestä teoksesta.
Liittyen läheisesti Goethen omiin lausuntoihin tehostaa Gundolf elämys-pohjan merkitystä Goethen runoudessa. Mutta Goethen elämysten ja hänen runoluomiensa välillä ei ole mitään "ennen" ja "jälkeen"-suhdetta, Gundolf ei aseta ensiksi kysymystä mitä Goethe on elänyt ja toiseksi, mitä hän elämyksistään on tehnyt. Goethen teokset, niin kuin jokaisen todella suuren taiteilijan ja runoilijan, ovat itse tämä elämys ja niiden muoto on jo siinä määrätty. Goethe on niinsanoaksemme elänyt teoksensa tämän sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Gundolf erottaa kahdenlaisia elämyksiä: "alkuelämyksiä", jotka voivat luonteeltaan olla joko uskonnollisia, titaanisia tai eroottisia, "sivistyselämyksiä", jonkalaisia Goethellä olivat m.m. hänen saksalaisen muinaisuuden, Shakespearen, antiikin, Italian, Orientin ja saksalaisen yhteiskunnan elämyksensä. Goethen lyriikassa puhuu välittömästi hänen alkuelämyksensä, samoin pääasiassa myös sellaisista teoksista kuin "Werther", ja "Tasso", jotavastoin useimmat draamat ja eepilliset tuotteet ovat pukeutuneet, runoilijan "minän" kannalta katsoen, joko symboliikan tai allegoriikan muotoon. Symboliikka sisältää alkuelämyksen esitettynä sivistyselämyksistä lainattuun aineeseen, allegoriikka johdetun (ei-välittömän) elämyksen sivistyselämyksistä saadussa muodossa.
Gundolfin kategoriat saattavat tuntua abstraktisilta ja etsityiltä enkä usko että hänen teoksensa tarkkaavankaan lukijan onnistuu täysin tehdä itsellensä selväksi esim. sitä eroa, mikä Gundolfin terminologiassa on symboliikan ja allegoriikan välillä. Mutta on yksi ala Goethen luovassa neroudessa, jota Gundolf on mielestäni onnistunut selittämään ja valaisemaan ehkä paremmin kuin kukaan hänen edeltäjistään: tarkoitan Goethen lyriikkaa. Tämä puoli onkin tavallaan Gundolfin teoksessa etualalla ja syyllä, sillä perusolemukseltaan on Goethe epäilemättä ennen kaikkea lyyrikko.
Gundolf poikkeaa vanhasta estetiikasta, joka ei yleensä ole tehnyt eroa ulkonaisen lyyrillisen aiheen ja tämän aiheen elämyksen välillä. Sellaiset runoaiheet kuin esim. kevät, rakastettu, isänmaa j.n.e. antavat tosin ulkonaisen sysäyksen lyyrillisen runoilijan luovalle toiminnalle, mutta ne eivät anna runon kannalta mitään materiaalista. Vain kevään elämys, ei kevät itse on lyyrillisen runoilijan "aine". Tämä elämys ilmenee lyyrillisen minän liikkeenä (Schwingung), johon yht'aikaa sisältyy aine ja muoto. Lyriikassa on liike, värinä, rytmi samalla kertaa sisältöä ja muotoa luova elementti. Lyriikka on siten välittömin runouden laji, mutta sen luonteesta johtuu, että se on mahdollinen vain alkuperäisesti luovalle hengelle, jonka sisältö samalla on muotoa. Kaaoksellinen luonne ei milloinkaan voi olla alkuperäinen lyyrikko, vain primäärisesti muotokirkas henkilö voi sitä olla. Primäärisesti kaaoksellinen henki voi taistelussa vieraan aineksen kanssa kehittyä suureksi symbolikoksi ja allegorikoksi, lyyrikko ei tunne tätä taistelua, koska hänelle runoilijana ei mitään vierasta ainesta ole olemassa. Lyriikan sisältö ja muoto on jo määrätty lyyrillisen minän liikkeessä, joka ruumiillistuu kielessä ja sen rytmeissä.