Tämän oman inhimillisyytensä mittojen täyttäminen korkeimpaansa asti, ei olisi ollut mahdollista, jos hän olisi antanut jonkin määrätyn elämänkutsumuksen, jonkin ennakolta asetetun tehtävän vangita ja rajoittaa itseään. Hänen voimakas elämäntunteensa, joka tapaili äärettömyyksiä, pani hänet kulkemaan "joka suuntaan äärellisyyteen". Jokainen tie, joka aukeni tutkimukselle tai runoilijafantasialle oli käytävä loppuun saakka, jokainen itu hänen persoonallisuudessaan oli kehitettävä kukkaansa ja hedelmäänsä. Hänellä oli kiire, sillä hänen kaipuunsa veti häntä alati laajentamaan inhimillisyytensä alaa — hänellä oli aikaa odottaa, sillä hän tunsi henkensä kypsyvän hänen tahdostaan riippumatta, niinkuin maamies tietää satonsa tuleentuvan siitä huolimatta, nukkuiko hän vai oliko hän valveilla. Hän tiesi, että hänen tarvitsi vain olla uskollinen luonnolle itsessään, täyttääkseen mahdollisuuksiensa mitan.
Se riippumattomuuden vaisto, se tarve olla eräässä mielessä mieluummin dilettantti kuin ammattilainen, se halu luopua ennakolta määrätyn elämänuran houkutuksista, voidakseen sitä paremmin seurata sisäisen kutsumuksensa ääntä, voidakseen olla ihminen omien mittojensa mukaan, ainoastaan ihminen, tämä vaisto ja tämä tarve on usein ollut ominainen niille, jotka ovat elämällään ja vaikutuksellaan laajentaneet ja syventäneet inhimillisyyttä ja siten suorittaneet historiallisen kutsumuksen.
Eräs runoilija, pienempi kuin Goethe, mutta viime vuosisadan suurimpia, Alfred de Musset, on hienosti ja lyyrillisen elävästi kuvannut tätä vaistoa ja tätä tarvetta. Sen mitä hän on pukenut sanoiksi on myöskin nuori Goethe tuntenut:
"Muistan vielä päivän", kertoo Musset, "jolloin isäni, ajatellen tulevaisuuttani, puhui minulle eri elämänurista, kehoittaen minua tekemään vaalini. Seisoin nojaten ikkunan pieleen ja katsoin kapeaa, yksinäistä poppelia, joka keinui puutarhassa. Ajattelin kaikkia noita elämäntehtäviä ja koetin päätellä, mikä niistä sopisi minulle. Punnitsin niitä mielessäni, mutta yksikään ei minua miellyttänyt ja niin annoin ajatukseni liidellä edelleen. Äkkiä alkoi minusta tuntua, että maa liikkui allani. Oli kuin olisi se jylhä, näkymätön voima, joka ajaa maapalloa eteenpäin avaruudessa, tullut aistimin havaittavaksi. Näin maan liikkuvan taivasta kohden — minusta tuntui kuin olisin ollut laivassa ja puutarhan poppeli oli masto. Ojentausin suoraksi, levitin käsivarteni ja huudahdin: 'On kyllin kutsumusta olla päivän matkustajana tässä aluksessa, joka ui eetterin meressä! On kyllin kutsumusta olla ihminen, musta täplä tässä laivassa! Tahdon olla vain ihminen, yleensä — en mitään muuta!'"
Olla ihminen, yleensä, ei mitään muuta — sitä on Goethe ollut syvemmässä, täydellisemmässä mielessä kuin kukaan toinen historiallinen henkilö uudella ajalla. Hän on omalla elämällään antanut eurooppalaiselle inhimillisyydelle syvemmän merkityksen ja sisällön, hänen henkeään elää kaikessa siinä, jonka hänen jälkipolvensa ovat itselleen omaksuneet, siinä sielunvireessä, missä meidänkin aikamme sykkii. Hän on sillä väsymättömällä, mutta samalla vaivattomalla energialla, jonka hän oli saanut luonnolta lahjaksi, kyntänyt useammat ja syvemmät vaot eurooppalaisen hengen elämään kuin kukaan toinen renessanssin jälkeen. Vaatimattomasta alustaan nostaa hän saksalaisen kirjallisuuden kunnia-asemaan Euroopan kirjallisuuksien joukossa. Hän antaa saksankielelle ennen tuntemattoman ilmehikkyyden ja voiman. Kaiken hänen kansassaan ja aikakaudessaan liikkuvan pyrkimyksen ja kysynnän, kaiken tutkijatarpeen ja runoilijanäkemyksen yhdistää hän nerollaan voimakkaaksi, suureksi synteesiksi. Hän luo omasta lihastaan eurooppalaisen rodun syvimmän edustajan Faustissa, joka levottomassa, äärettömyyksiä tavoittelevassa kaipuussaan ja väsymättömässä pyrkimyksessään kätkee länsimaan kulttuurin koko sielun, sen suuruuden ja voiman, samoinkuin sen heikkouden ja tragiikan. Hän näkee korkealta näköalapaikaltaan, aikakautensa yläpuolella seisten, monien tieteiden aloilla kauemmaksi kuin ammattitutkijat. Hän kirkastaa ennakkoluulottomuudellaan henkistä näköpiiriä eri suuntiin. "Olen tullut vanhaksi kaikelle muulle paitsi totuudelle", sanoo hän elämänsä keskipäivän aikaan. Hän kulkee joka suuntaan äärellisyyteen, kokeakseen kaikki mahdollisuudet, mitkä ihmiselämälle yleensä ja hänelle erikoisesti saattoivat olla tarjolla.
Hänen totuutensa eivät ole ilmaistavissa yksinkertaisissa oppilauseissa. Ne ovat perusluonteeltaan dynaamisia ja vaikeasti tavoiteltavissa abstraktisella käsite-kielellä. Päästäksemme niiden perille tai saadaksemme niistä edes aavistuksen on meidän seurattava häntä keskelle hänen toimivaa elämäänsä. Meidän on annettava hänen inhimillisyytensä tulla eläväksi itsessämme, meidän on pyrittävä käsittämään kuinka syvällä oikeutuksella jälkipolvet ovat sovittaneet hänen omia sanojaan:
Das ist führwahr ein Mensch gewesen.
Jos sen teemme, olemme varmaan huomaavat, että me Goethen edessä seisten seisomme samalla aikakautemme syvimpien kulttuuriprobleemien edessä.