JOHDATUS GOETHE-LUENTOIHIN.

[Ensimmäinen kirjallisuushistorian luento Turun Suomal. Yliopistossa, pidetty 29.VI.1922.]

Arvoisat kuulijat!

Lähtiessämme seuraamaan Goethen, kolmen viimeisen vuosisadan suurimman runoilijan elämää, on meidän varustauduttava sillä mielellä kuin varustautuu se, joka lähtee löytömatkalle tuntemattomaan maahan. Meidän on jätettävä kotia kaikki ennakkoluulot, kaikki etukäteen tehdyt otaksumat, kaikki iskusanat, jotka jo ennen matkamme alkua toimeliaasti tahtovat meille ilmoittaa, mitä tulemme näkemään ja mitä kokemaan, ja jotka palvelusinnollaan vain lamauttavat oman tarkkaavaisuutemme ja oman ajatuskykymme. Sillä vaikkakaan Goethe ihmisenä ja luovana nerona ei ole mikään tuntematon maanosa, vaan päinvastoin tutkittu ja selitetty kuin vain harva historian henkilö, seikkaperäisesti ja laajasti, niin on kuitenkin jokaisen, joka tahtoo päästä persoonalliseen suhteeseen häneen, jokaisen, joka elävästi tahtoo tuntea hänen runoutensa yhteyden hänen inhimillisyytensä kanssa, itse raivattava itselleen tie hänen luokseen. Ihmishengen syvimpiin salaisuuksiin, suurten persoonallisuuksien ja nerojen yksinäisyyteen ei kulje mitään makadamisoituja valtateitä. Meidän on hitaasti ja kärsivällisesti, alati vastuksia voittaen, lähestyttävä heitä, ja jos luulemme päässeemme käsittämään vain osankin heidän arvoituksestaan, on meillä syytä iloon, sillä lopullisin ja ratkaisevin jää salaisuudeksi. Yhtä vähän kuin kykenemme selittämään sen luomisen ihmeitä, joka on pannut taivaankappaleet kiertämään ratojaan, joka on antanut auringolle sen elämääherättävän kyvyn ja rajumyrskylle sen hävittävän voiman, yhtä vähän kykenemme selittämään sitä luomista, joka jatkuvasti tapahtuu nerojen työssä. Mutta silti ei retkemme ole tulokseton eikä vaivamme hukkaan mennyt. Neron henkilöllisyys auttaa meitä ymmärtämään hänen luomaansa, runoilijan elämä ja persoonallisuus antaa, niihin tutustuessamme, uutta valaistusta hänen runouteensa, jonka täten voimme omaksua syvemmin, täydellisemmin kuin ennen. Näin hyödymme aina pyrkiessämme lähestymään luovien nerojen persoonallisuutta. Kirjallisuushistoria ennen kaikkea, johtaessaan lukijan runoteoksesta tekijään, tahtoo syventää ja avartaa käsitystämme runoudesta, antaa meille jotakin siitä eletystä elämästä, josta runoluoma on saanut alkunsa ja siten opettaa meitä itse elämään tämän runoluoman arvot itsessämme. Sillä ainoa oikea tapa vastaanottaa runoutta on elää se itsessään.

Meillä on edessämme pitkä, usein varmaan kärsivällisyyttä kysyvä matka, joka ei jokaisessa vaiheessaan tule antamaan yhtä paljon tyydytystä, mutta joka, niin toivon, kuitenkin on runsaasti palkitseva vaivamme — meillä on edessämme matka halki rikkaan, pitkän elämän, luovalla toiminnalla, kärsimyksillä ja inhimillisillä iloilla kyllästetyn elämän halki. Meidän on matkamme varrella kiinnitettävä huomiomme näköjään merkityksettömiin ja vähäpätöisiinkiin ilmiöihin, koska emme milloinkaan etukäteen tiedä, mikä suhde niillä mahdollisesti voi olla siihen mikä on tutkimuksemme keskeinen esine ja aihe: runoilijan persoonallisuus ja sen kuvastus eri kehityskausina runoilijan tuotannossa. Meidän on näin ollen verraten laajasti tutustuttava siihen paikalliseen ympäristöön, jonka piirissä Goethen elämä eri kausinaan on liikkunut, niihin henkilöihin, jotka pitemmän tai lyhyemmän ajan ovat häneen vaikuttaneet samoin kuin siihen kirjallisuuteen ja filosofiaan sekä siihen aikakauden henkeen, josta hän on vastaanottanut herätteitä. Ahkera, vuosi vuodelta yhä lisääntyvä Goethe-tutkimus tarjoaa tässä aulista apuaan. Mutta myöskin Goethe itse on jättänyt jälkimaailmalle runsaasti arvokkaita autobiografisia todistuskappaleita kirjeissään, päiväkirjoissaan, "Dichtung und Wahrheit"-teoksessaan sekä Eckermannin muistiinpanemissa keskusteluissa, puhumattakaan siitä todistuksesta, minkä koko hänen runoutensa välillisesti antaa hänen elämästään. Usein saamme Goethen runoudesta sen elämäntunnelman, joka kunakin ajanjaksona ja hetkenä on hänet täyttänyt, määräten hänen harrastustensa ja hänen mielikuviensa suunnan ja värityksen — elämäkerrallisista lähteistä taasen saamme tutustua niihin ulkonaisiin vaiheihin ja kohtaloihin, jotka ovat vaikuttaneet tämän elämäntunnelman syntymiseen. Vertaamalla näitä vaikutelmiamme toisiinsa voimme aavistaa sen yhteyden, joka on eletyn elämän ja runouden välillä.

Goethesta voinee erehtymättä väittää, että hänen runoutensa ei ole läheskään samassa määrässä tunnettu kuin hänen nimensä ja osaksi myöskin hänen persoonallisuutensa. Monikin, jonka huulilla usein on Goethen nimi, omistaa hänen runoudestaan vain toisenkäden tietoja, ei mieskohtaista tuntemusta. Ja niidenkin tuntemus, jotka jollakin oikeudella voivat sanoa lukeneensa ja harrastaneensa Goetheä, rajoittuu tavallisimmin pieneen osaan hänen valtavaa tuotantoaan. Sitä epäsuhtaa, joka on olemassa Goethen runoilijamaineen ja hänen teostensa yleisömenestyksen välillä, ei ole luettava yksistään yleisön syyksi — jos tällaisissa tapauksissa yleensä on oikeutta muuta kuin todeta asianlaita. Jollei ota lukuun lyriikkaa, joka onkin ehkä parhaiten tunnettu osa Goethen tuotantoa, sisältävät hänen yksityiset teoksensa enemmän pyrkimystä, etsintää, kokeilua kuin lopullista saavutusta, kiteytynyttä, valmista, virheetöntä taidetta. Suurella osalla Goethen tuotannosta on torson luonne. Hän tunsi alituista tarvetta muodostella ja muutella omia teoksiaan, kokoamatta koskaan itseään mihinkään lopulliseen, niinkuin esim. Dante "Jumalaiseen näytelmäänsä". Hänen kootut teoksensa sisältävät joukoittain katkelmia, aloitteita, joita ei koskaan ole kehitetty, aineskokoelmia ja tilapäisteoksia ilman suurempaa arvoa. Useimpien hänen teostensa kehityshistoriassa on monta vaihetta. "Götz von Berlichingenistä" on olemassa kolme eri muunnosta, "Iphigenie" on kirjoitettu neljä kertaa uudelleen. "Wilhelm Meister" on niinikään elänyt monta vaihetta ja valmistunut lopulta toisen suunnitelman mukaan kuin tekijä alkuaan itse oli ajatellut. "Faust" muodostui kuuden vuosikymmenen aikana, niin että voimme sanoa ihmiselämän jokaisen ikäkauden jättäneen siihen jälkensä ja muodostelleen sitä, mutta valmiiksi siinä mielessä kuin Danten mestariteos ei sekään koskaan tullut. Mikään Goethen näytelmistä ei ole saavuttanut teatterilavalla samaa kestävää menestystä kuin esim. Schillerin draamat, ja hänen romaaniensa teknilliset puutteellisuudet ovat myöskin kertomataiteen alalla pelottaneet hänen myöhempiä lukijoitaan. Jokaisella Goethen lukijalla on enemmän tai vähemmän tietoisena tunne siitä, että Goethe on paljon enemmän kuin jokainen hänen yksityinen kirjansa, niin, enemmän kuin kaikki hänen teoksensa yhteensä, jos niitä arvostelee saavutuksena, ei pyrkimyksenä. Tämä tunne on epäilemättä oikea. Sekin, joka tuntee Goethen koko kaunokirjallisen tuotannon, mutta ei hänen tieteellisiä harrastuksiaan, ei hänen persoonallisia suhteitaan sellaisina kuin ne ilmenevät hänen kirjeissään eikä hänen toimintaansa valtioministerinä, tuntee Goethen vaillinaisesti. Jokaisen tarkkaavaisen Goethe-lukijan johtavat hänen teoksensa hänen elämäkertaansa, samoinkuin hänen elämäkertansa taas takaisin hänen teoksiinsa. Homeroksen runous samoinkuin Danten, Shakespearen ja Calderonin teokset elävät ihmiskunnan tietoisuudessa aivan toisessa määrässä riippumattomina tekijöistään, ne eivät, kuten Goethen runous, alati muistuta meitä siitä runoilijasta ja siitä persoonallisuudesta, joka on taideluoman takana, ne elävät itsenäisempää, objektiivisempaa elämää. Goethen koko runouden, yhtä hyvin hänen lyriikkansa kuin hänen kertomataiteensa ja dramatiikkansa keskeisin henkilö on hän itse, enemmän tai vähemmän näkyvänä, aina läsnäolevana. Tässä mielessä on koko hänen tuotannossaan jotakin lyyrillistä tai, mieluummin, jotakin tunnustuksellista. Jos tahtoisimme yhdessä ainoassa näkökulmassa tarkastaa Goethen valtavaa, henkisen elämän eri aloille haaraantunutta produktiviteettia, olisi varmaan hedelmällisin — ja sentähden juuri goetheläisessä mielessä oikein — näkökulma se, joka käsittäisi koko hänen tuotantonsa suureksi ripiksi, tunnustukseksi, jossa hän on pukenut sanoiksi, mitä hän eri aikoina on tuntenut ja ajatellut, mitä kärsinyt ja toivonut, mitä rakastanut ja mihin uskonut. Välittömimmin puhuu tämä rippi meille hänen lyyrillisissä runoissaan, jotka antavat meille hänen lämpimällä tunteella täytetyn silmänräpäyksensä, välillisemmin hänen epiikassaan ja draamarunoudessaan, joissa hän on pyrkinyt luomaan elämäntunteelleen taiteellisesti objektiivisen muodon, välillisemmin niinikään hänen tutkimuksissaan, mihin hän joutui etsiessään niitä lakeja, jotka hallitsevat luontoa ja elämää. Tässä valtavassa tunnustuskirjassa vaatii jokainen yksityinen osa, jokainen lause kokonaisuuden tuntemusta tullakseen oikein ymmärretyksi, niin, vielä enemmän kuin tuntemusta, vaatii intuitiivistä eläytymistä siihen persoonallisuuteen, joka tässä tunnustuskirjassa kertoo taisteluistaan ja kärsimyksistään, voitoistaan ja tappioistaan retkellänsä elämän läpi. Yksityisillä, yhteydestään irroitetuilla lainauksilla Goethen teoksista emme voi todistaa mitään siitä yksinäislaatuisesta henkilöllisyydestä, siitä alkuilmiöstä, joka sisältyy käsitteeseen Goethe. Se joka etsii Goethen elämäntyöstä jotakin teoreettista, loogillista oppirakennelmaa ilman riitaisuuksia, samoin kuin se, joka siitä hakee kaikille käyttökelpoista käytännöllistä elämänohjetta, pettyy odotuksessaan. Goethe ei ole filosoofi eikä moralisti siinä mielessä. Ainoastaan se, joka voi tajuta Goethen koko elämän ja toiminnan sisältäpäin, omista edellytyksistään alati kehittyvänä tapahtumana, missä yksityiset teokset merkitsevät vain sitä tietä, jonka kautta kehitys on kulkenut, olematta siis mitään tarkoitettuja tuloksia ja päämääriä, ainoastaan se voi nähdä yhteyden Goethen teosten ja harrastusten moninaisuudessa.

Goethen henkilöllisyys seisoo kirjallisuushistorian kirkkaimmassa valaistuksessa. Itse on Goethe, joka varsinkin elämänsä loppupuolella tunsi tarvetta katsoa itseään ja omaa kehityskulkuaan historiallisesti, antanut arvokkaan ainehiston elämänvaelluksensa valaisemiseksi ja ymmärtämiseksi. Kuudenkymmenen vuoden ikäisenä, lopulla vuotta 1809, koottujen teostensa ensi kertaa ilmestyttyä, alkoi Goethe kerätä aineksia omaelämäkerrallista teosta varten ja niitä kronologisesti järjestellä, alussa vuotta 1814 oli neljä osaa "Dichtung und Wahrheit"-teosta valmiina. Senjälkeen veivät toiset harrastukset runoilijan mielenkiinnon, kunnes hän taas vuosina 1825, 1830 ja 1831 jatkoi omaelämäkertaansa pääsemättä kuitenkaan pitemmälle kuin vuoteen 1775, siis Weimaraikaansa saakka. Näihin muistelmiin liittyvät välittömästi hänen 1815 kirjoittamansa italialaiset matkakuvaukset ja 1822 syntynyt "Sotaretki Ranskaan", jotka kumpikin ovat ikäänkuin luonnoksia elämäkertateoksen jatkoksi, sekä hänen päiväkirjansa, "Annalen oder Tag- und Jahreshefte", joihin vanha Goethe sihteerinsä avustamana on koonnut joukon tietoja ja piirteitä elämästään. Nythän saattaisi ehkä kuvitella, että perehtymällä yksistään tähän Goethen omaelämä-kerralliseen ainehistoon ja varsinkin lukemalla hänen omaa esitystään lapsuus- ja nuoruusvuosistaan, saisimme historiallisesti tarkimman ja psykologisesti tyydyttävimmän kuvan runoilijan kehityskulusta. On kuitenkin muistettava, että "Dichtung und Wahrheit"-teoksessa on Goethe antanut runoilijafantasialleen, kuten nimikin osoittaa, verraten vapaat ohjat, joten meidän yksistään tämän kirjan perusteella on mahdotonta muodostaa itsellemme oikeata kuvaa siitä, minkälainen hänen lapsuutensa ja nuoruutensa todellisuudessa on ollut — meidän olisi sitä varten riistettävä historiallisten tosiasiain yltä se runouden harso, johon vanha Goethe ne on verhonnut, ja se on enemmän kuin mitä kriitillisimmältäkään lukijalta voi vaatia. Tähän tulee lisäksi että Goethe hienotunteisuus-syistä ei voinut kertoa suhteistaan ihmisiin täysin vapaasti — seikka, joka lienee suurelta osalta ollut syynä siihen, että hänen muistelmansa katkesivat niin varhain. Muistettava on niinikään, että Goethen elämäkertateoksessa puhuu maailmankuulu runoilija lapsuudestaan ja nuoruudestaan sellaisena kuin ne hänestä näyttivät katsottuina siltä korkeudelta, jonne hän ikänsä, maineensa ja yhteiskunnallisen asemansa puolesta oli joutunut elämänsä iltana. Näin pitkä perspektiivi ei luonnollisesti ole voinut olla jonkun verran väärentämättä mittasuhteita, puhumattakaan siitä, että paljon on voinut painua muistin taivaanrannan taakse. Siihen, mikä kaksikymmenvuotiaalle kerran oli merkitsevää ja tärkeää maailmassa, siihen kuuden- tai seitsemänkymmenvuotias tuskin enää löytää samaa suhdetta. Goethen syvällinen ja hieno elämäkertateos ei näin ollen oikeastaan, ilmaise meille mitä hän todella tunsi ja koki kuumeisimpana kehitysaikanaan, kun hänen tuleva elämänratansa vielä oli tuntemattomuuden peitossa, ja kun hän verensä levottomuudesta loi ensimmäiset runonsa ja ensimmäiset kirjansa. Meidän on koetettava — silti hylkäämättä Goethen omaa elämäkertateosta — päästä takaisin hänen nuoruutensa lähteille, meidän on pyrittävä seuraamaan häntä hänen kehitysvuosiensa iloissa ja suruissa sellaisina kuin hän ne silloin tunsi, tietämättömänä päämäärästään, usein onnettomana, jo kuolemattomien runotarten valitsemana, vaikka siitä itse tiedottomana, harrastuksissaan hajanaisena, tunteissaan kiihkeänä, usein mieleltään ja ruumiiltaan sairaana, itseään soimaavana, mutta samalla itsetietoisena neronsa aavistelussa, täynnänsä elämänjanoa, nerokkaana nuorukaisena, vaikkei ehkä vielä nerona, vastaanottavana elämälle, väsymättömänä sydämeltään, joka aina oli altis rakkauteen ja ystävyyteen. — Se runsas ainehisto, jonka Goethe-tutkimus aikojen kuluessa on kerännyt, antaakin meille tilaisuuden täydentää ja tarkistaa, jopa osaksi asettaa toiselle psykologiselle pohjalle, mitä runoilija omaelämäkerrallisessa teoksessa on kertonut lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Me opimme siitä, ettei nuori Goethe suinkaan kulkenut suoraviivaisesti maailmanhistoriallista kutsumustaan kohti — mistä hän nuoruusvuosinaan ei voinut olla edes tietoinen — vaan hapuillen ja etsien, erehtyen ja kärsien. Hänen neroutensa ei varjellut häntä niistä kokemuksista ja kärsimyksistä, jotka kuuluvat jokaiseen ihmiselämään. Goethe ei olisikaan se inhimillisyyden edustaja, joksi hän on kasvanut jälkeentulevien silmissä, jos hänen elämänsä olisi ollut poikkeuksellinen siinä mielessä, että siitä olisi puuttunut jotakin siitä inhimillisestä, jonka erottamattomasti katsomme kuuluvan ihmiskohtaloon. Niinpä ei Goethe suinkaan ollut riippumaton ulkonaisista olosuhteista. Saamme havaita, että ne päinvastoin hyvinkin ratkaisevasti vaikuttivat hänen kohtaloihinsa, jopa hänen runoilijatoimintaansa, m.m. siten, että ne eräänä aikakautena hänen elämästään melkein kokonaan vieroittivat hänet runon työstä, vieläpä kymmeneksi vuodeksi. Me voimme niinikään havaita, miten ulkoapäin tulevat vaikutukset ja herätteet antavat, ei ainoastaan ainehistoa hänen runolliseen tuotantoonsa, vaan myöskin usein itse sen tyylin, johon hän kulloinkin valaa runosuoniansa. Hän on eri aikoina elämästään tietoisesti lähennellyt, jopa suorastaan jäljitellyt Shakespearea, Rousseau'ta, kansanlaulua, kreikkalaista tragediaa, roomalaista lemmenlyriikkaa, persialaista Hafista ja Saadia, hän on löytänyt sekä gotiikassa että klassillisuudessa omaa itseänsä, antiikissa ja keskiajassa, mutta hän ei ole pysähtynyt mihinkään, hän on rientänyt alati eteenpäin, tyydyttämättömänä valtavassa kaipuussaan löytää lopullinen ilmaisu sille, mitä hän sisimmässään oli ja mitä hän sisimmässään tunsi liikkuvan. Ulkonaiset olosuhteet ja ulkoapäin tulevat vaikutukset eivät kuitenkaan koskaan orjuuttaneet häntä eivätkä hänen luovaa nerouttaan. Hän löysi vapautensa, oman itsensä, myöskin hänelle alkuaan vieraissa olosuhteissa, samoinkuin hänelle vieraissa tyylilajeissa. Sillä hetkellä, jolloin ulkonaiset olosuhteet olisivat muuttuneet hänelle kahleiksi tai hänen omaksumansa tyyli maneeriksi, oli hän jo molemmat jättänyt. Goethen näennäisen passiivisuuden takana piili herkkä itsesäilytysvaisto. Niinkuin kaikki, joiden elämäntyössä ja henkilöllisyydessä me näemme jotakin jumalallista, on Goethe tuntenut, niin maan lapsi kuin hän olikin, että pahinta mitä elämässämme voi tapahtua on että tuotamme sielullemme vahingon.

Kun ajattelemme, miten runsaasti ja näköjään tarkoituksettomasti luonto tuhlaa yksilöitä maailmaan, kun ajattelemme, miten jokaisen sukupolven mukana kymmenet ja sadat miljoonat syntyvät ja katoavat jälkeä jättämättä, kun ajattelemme, miten ahtaat rajat välttämättömyys yleensä antaa ihmiselämälle, miten saidasti se mittaa meille meidän mahdollisuutemme, kun ajattelemme ihmiselämän ja oman elämämme pienuutta ja irratsionalisuutta — kun tätä kaikkea ajattelemme, seuraamme ihmetyksellä ja hartaudella sellaista elämänvaellusta kuin Goethen, joka on jättänyt vuosisatoihin jälkensä, nostamme katseemme elämäntyöhön, joka nousee korkealle näkyviin ajan hukuttavasta lentohiekasta niinkuin nousevat vanhojen mestarien rakennustaiteen suuret luomat kaiken katoavan keskeltä. Kunnioitukseemme ja ihailuumme sekaantuu kiitollisuutta, sillä tällaisessa ihmiselämässä näemme oman inhimillisyytemme tavallansa edustettuna ja arvoon nostettuna. Se antaa meille ikäänkuin vakuutuksen siitä, että huolimatta kaikesta satunnaisesta ja pienestä, kaikesta surullisen avuttomasta, jonka tiedämme aina kuuluvan ihmiskohtaloon, ihmiselämä kuitenkin voi sisällyttää itseensä jotakin kestävää, jotakin yli-yksilöllistä, joka ei kuolemassa häviä, joka ei katoa yksilön mukana vaan jää elämään ja vaikuttamaan hänen jälkeensä. Se antaa meidän tuntea, miten häipyvä silmänräpäys voi sulkea syleilyynsä jotakin ikuista, jotakin jumalallista, miten yksilö voi nousta nimettömästä ihmismerestä arvaamattomaan merkitykseen, esikuvalliseksi toisille, voimanlähteeksi toisille. Me emme voi omaksua neroilta ja ihmiskunnan suurilta heidän salaisuuttaan, me emme voi koroittaa itseämme heidän rinnalleen luovassa voimassa, mutta me voimme heidän oppilainaan kehittää itsessämme niitä moraalisia voimia, jotka ovat heidän olemassaolonsa ydin, heidän luovan toimintansa hermo, heidän inspiratsioninsa syvin lähde. Tässä merkityksessä käsitän moraalilla kaikkea sitä mitä ihminen sisimmässään tahtoo ja, vielä enemmän, sitäkin, jota hän ei ehkä tietoisesti tahdo, vaan jota kohti hänen vaistonsa kurkottuvat. Moraali tässä mielessä on alkuilmiö, se on ihminen paljaimpana, riisuttuna siitä sosiaalisesta ja historiallisesta tilapäisyydestä ja sovinnaisuudesta, johon elämän käytäntö hänet pukee. Se mikä Goethessä viime kädessä ja lopulta on mieltäkiinnittävintä ja tärkeintä, se mihin hänen merkityksensä ihmiskunnalle perustuu, on juuri hänen moraalinsa tässä mielessä, s.o. mitä hän on tahtonut sisimmässään. Kun jälkeentulevat sukupolvet ovat nostaneet Goethen hänen kunnia-asemaansa viimeisten vuosisatojen henkisessä historiassa, niin tahtoo se sanoa, että ne ovat nostaneet kunniaan ne elämänarvot, jotka sisältyvät tai sisällytetään käsitteeseen Goethe. Nämä elämänarvot taas on Goethe itse eräässä mielessä asettanut, tahtomalla juuri niitä eikä jotain muuta, suorittamalla valintansa niiden hyväksi ja hylkäämällä muun. En tarkoita, että tämä valinta olisi ollut tietoista, vielä vähemmän että se olisi perustunut johonkin älylliseen harkintaan. Niinkuin kaikki mikä elämässä on syvintä ja samalla tärkeintä on tämä valinta tapahtunut tiedottomasti, vaistomaisesti.

Mutta vaikkakin se kaunis orgaaninen kasvu, joka on Goethen elämälle ominainen, pohjautuu syvemmälle kuin hänen tietoiseen pyrkimykseensä, oli Goethellä kuitenkin nuoruudestaan lähtien voimakas tunne elämänsä merkityksestä ja arvosta, samoinkuin kehittynyt tarve suojella ja varjella itseään häiritsevältä vaikutukselta. Jo hänen ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan loukkasi hänen kehittynyt itsetuntonsa hänen tovereitaan ja kautta koko elämänsä, ei vähimmin vanhuutensa keskusteluissa Eckermannin kanssa, asetti hän itsensä poikkeusasemaan omassa ympäristössään ja ajassaan. Tähän vaistomaiseen tunteeseen elämänsä merkityksestä liittyi syvä edesvastuun tunne. Mitä epikurolaisia piirteitä tapaammekin Goethen elämästä, on kuitenkin sanottava, että hänen elämyksensä ovat olleet hänelle aina elämän vaiheita, kehitysasteita, niiden pohjalla on ollut aina sisäinen välttämättömyys, ei hetkellinen, tilapäinen halu. Goethen elämään painaa kauttaaltaan leimansa syvä vakavuus. Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä silmiinpistävämmäksi kävi tämä piirre hänessä. Hän tunsi yhä selvemmin ja voimakkaammin, että hänen sanansa ja tekonsa saivat merkitystä kauas yli hänen yksilöllisen minänsä. Mutta hänellä ei ollut tätä tunnetta vain omaan elämäänsä nähden, kaikki inhimillinen toiminta ja vaikutus kasvoi hänen silmissään vertauskuvalliseksi, symbooliseksi. Kaikki merkitsi hänelle jotakin yli jokapäiväisen, niin sanoakseni reaalisen arvonsa. Jokainen teko, jokainen pyrkimys, jokainen saavutus oli lopullisesti ymmärrettävissä vain suuremmassa yhteydessä ja syvempää taustaa vastaan kuin minkä tarjosi yksityinen tapaus erikseen arvosteltuna. Niinpä saattoi Goethe sanoa vanhuutensa puhetoverille Eckermannille nuo paljon merkitsevät sanat: "Ich habe all mein Wirken und Leisten immer nur symbolisch angesehn und es ist mir im Grunde ziemlich gleichgultig gewesen, ob ich Töpfe machte oder Schusseln" — olen aina pitänyt kaikkea toimintaani ja työtäni symbolisena ja minulle on pohjaltaan ollut jotenkin yhdentekevää, olenko laatinut ruukkuja vaiko vateja.

Goethellä oli syvälle juurtunut vastenmielisyys kaikkea teleologista, tarkoitusperäisyyteen perustuvaa käsitystapaa vastaan. Koska hänelle, kuten hän kuvakielellään sanoo, ei merkinnyt mitään, tekikö hän ruukkuja vaiko vateja, ei myöskään mikään hänen runoluomansa, ei edes hänen kirjallinen tuotantonsa kokonaisuudessaan ollut hänelle hänen työnsä ja elämänsä tarkoitus. Jottemme tekisi väkivaltaa hänelle, on meidän myöskin varottava sovittamasta tätä teleologista arvostelutapaa hänen elämäänsä. Jos hän loi nuoruudessaan "Mailied'insä" ja "Wertherinsä" ja vanhuudessaan Marienbadenin elegiat ja "Faustin" II:n osan, oli tässä kaikessa yhtä vähän "tarkoitettua" kuin omenapuun kukissa keväällä ja hedelmissä syksyn aikaan. Niinpä ei meillä ole oikeutta katsoa Goethen teoksia hänen elämänsä tarkoitukseksi tai mitata edellisten merkityksellä jälkimmäisen arvoa. Goethe ei ollut yksinomaan eikä ensi sijassa kirjailija, ei edes runoilija, ja me pienennämme hänen mittasuhteitaan jos me koetamme sovittaa häntä määrätyn ammatin tai kutsumuksen puitteihin. Lähes kuusikymmenvuotiaana lausui hän itse: "Ei vaan ammattina mitään, se on minun luontoani vastaan! Tahdon kaiken, mitä voin, tehdä leikkien ja juuri sitä mitä eteeni tulee ja niinkauankuin minulla on siihen halua. Niin olen nuoruudessani leikkinyt, tietämättäni; niin tahdon tietoisesti jatkaa koko jäljellä olevan elämäni." Mikään ulkoapäin asetettu "päämäärä", mikään "tarkoitus" ei saanut rajoittaa elämän vapaata kasvua hänessä, ei saanut ohjata häntä muualle kuin minne sisäinen välttämättömyys häntä ajoi. Tässä mielessä merkitsee leikkisana Goethen käyttämänä suurinta vakavuutta. Jos välttämättä tahdomme jotakin "tarkoitusta" Goethen elämään, on meidän se etsittävä tästä elämästä itsestään, sen itseään toteuttavasta pyrkimyksestä, sen lakkaamattomasta kasvusta omien mahdollisuuksiensa täyteen mittaan — niinkuin Goethe itse on sanonut: "Elämässä on kysymys vain elämästä, ei sen tuloksista."