Mutta kun Heinessä tästä huolimatta hänen persoonallisuutensa probleemi astuu niin vaativana esiin, johtuu se epäilemättä siitä, että hän esiintyy meille — senjälkeen kuin "Laulujen kirja" ei enää merkitse meille koko Heineä — enemmän taistelijana kuin runoilijana, enemmän poleemikkona kuin lyyrikkona. Me kysymme vaistomaisesti, mitä hän on tahtonut, mikä oli hänen yksityis-ihmisensä suhde hänen julkiseen toimintaansa, mikä oli hänen ohjelmansa, mikä hänen moraalinsa. Me koetamme häikäisevän, eksyttävän kuoren alta löytää hänen persoonallisen vakaumuksensa, erottaa niinsanoakseni hänen oman äänensä siinä ivan ja leikin orkesterissa, jota hänen mielikuvituksensa soittaa. "Laulujen kirjan" lyyrillisen maailman ulkopuolella, poleemisessa runoudessaan ja proosassaan esiintyy hän meille sotilaana, kynän ritarina, ja meidän täysi oikeutemme on kysyä, minkä puolesta hän on taistellut, kenen asiaa hän on ajanut.
Meidän päivinämme, jolloin juutalaisten osa Euroopan politiikassa on joutunut niin monenlaisten — ja niin eriarvoisten — selitysten alaiseksi, haluaisi varmaan moni nähdä Heinenkin valtiollis-yhteiskunnallisen polemiikin lähteen olevan veren määräämässä vihamielisyydessä kaikkea kristillistä valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan. Kieltämätöntä lienee, että Heinen psykologia on tyypillisen juutalaisen, mutta myös siinä mielessä, että hän on jyrkkä individualisti — aivan kuten sosialismia saarnaava Lasallekin — eikä hän sentähden ole tuntenut mitään voimakasta yhteistunnetta juutalaisten heimo veljiensä kanssa tai antanut heidän pyrkimystensä, ainakaan jatkuvammin sitoa itseään. Hän on vailla syvempää sosiaalista tunnetta, niinkuin hän on myös vailla varsinaista uskonnollista mieltä. Hänen oma nautintonsa, hänen oma menestyksensä on ollut hänen ylin johtotähtensä, ja varmaan on Wolff oikeassa, kun hän näkee Heine-poliitikossa, ei vain individualistia, vaan myöskin puhdasverisen egoistin. Heine ei suinkaan perusluonteeltaan ollut vallankumouksellinen tai, mikäli hän sitä oli, oli hän sitä vain niin kauan ja niin pitkälle kuin se oli hänen etujensa mukaista. Niin pian kuin hän itse tunsi istuvansa katetun pöydän ääressä, oli hän valmis puolustamaan olevia oloja. Epikurolaisine taipumuksineen oli hän itse asiassa varsin kaukana katusulku-sankarista. Hän ei pohjimmiltaan ollut mikään taistelija-luonne, vaikka hänen elämänsä kaksi suurta intohimoa, turhamaisuus ja kostonhimo, veivät hänet loppumattomaan kirjalliseen sissisotaan. Valtiolliset vastustajat olivat itse asiassa hänelle persoonallisia vihamiehiä ja hänen polemiikkinsa muuttui sentähden aina mieskohtaiseksi. Asia saa unohtua. Hän tekee vastustajistaan, heidän henkilöllisyydestään, heidän moraalistaan ja heidän ulkonäöstään oman "aristophanisen" mielikuvansa, muuttaa heidät naurettaviksi huvinäytelmä-henkilöiksi, joiden yhtäpitäväisyys todellisuuden kanssa saattaa olla huimaavan kaukainen. Kun Börne ja Platen, joilla kirjailijoilla oli paljon yhtymäkohtia Heinen kanssa, olivat loukanneet hänen turhamaisuuttaan, teki hän koko kykynsä sukkelan häväistyskronikan alalla aktiiviseksi toimittaakseen mahdollisimman tehokkaalla tavalla heidän julkisen mestauksensa suuren yleisönsä edessä. Tosin voi Heinen puolustukseksi sanoa, että jo Platen, ennen Heinen suurta hyökkäystä, oli antanut tälle polemiikille eräissä epigrammeissaan hyvinkin persoonallisen kärjen, mutta sen ei suinkaan voi katsoa oikeuttaneen Heineä niihin rehevällä mielikuvituksella keksittyihin alhaisuuksiin, jotka ovat antaneet "matkakertomukselle" "Die Bäder von Lucca" oman asemansa häväistyskirjojen joukossa. Tämän polemiikin luonteen ja tason määrää yksinomaan mieskohtaisen kostontunteen tuottama tyydytys. Mutta olisi väärin kieltää, ettei se usein olisi sukkela ja huvittava. Eikä ole luultavaa, että se, joka kerran on joutunut tämänlaisen polemiikin esineeksi, on löytänyt paljonkaan lohdutusta siitä, monien hyvien saksalaisten antamasta todistuksesta, että Heinen esprit'stä puuttuu oikea saksalainen henki. Voipa päinvastoin väittää, että Heinen häväistyskirjoitus vielä meidän päiviimme asti omalta osaltaan on estänyt Platenia pääsemästä kirjallisella parnassolla siihen asemaan mikä tälle hienolle, omalaatuiselle lyyrikolle oikeudella kuuluisi. Varsin epäkaunis moraalisena todistuskappaleena tekijästään on niinikään Heinen sukkela Börne-kirja, jossa Heine on häijyllä huumorillaan tehnyt heimo- ja puoluetoveristaan ja entisestä aseveljestään "saksalaisen kirjallisuuden parhaimman komedia-henkilön", niinkuin hiukan liioitellen on sanottu. On tahdottu, eikä kenties syyttä, nähdä Heinen poleemisessa häikäilemättömyydessä tyypillisesti juutalaisia ominaisuuksia, mutta toiselta puolen ei ole aihetta unohtaa, että m.m. pohjoismaisessa kirjallisuudessa kilpailee germaanisen Strindbergin "Svarta fanor" monessa suhteessa — ei vähimmin juuri hyökkäävässä raivossa — juutalaisrunoilijan mielikuvitusrikkaiden, häijyjen vapaan käden maalailujen kanssa. Jos palkinto olisi annettava suuremmasta häikäilemättömyydestä, niin ei olisi aivan helppo päättää, kummalleko voitonpalmu tässä tapauksessa kuuluisi, juutalaiselleko vai "aarialaiselle".
Wolff ei aseta teoksessaan suorastaan vastattavakseen sitä kysymystä, joka useimmille saksalaisille määrää heidän suhteensa Heineen ja joka tavallaan on uudelleen tullut päiväjärjestykseen: onko Heinen vaikutus saksalaiseen yhteiskuntaan ollut turmiollinen ja onko hänellä ehkä oma osansa siinä tragediassa, jonka Saksan kansa eli maailmansodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen? Siitä, joka nykyään lukee Heinen valtiollisia kirjoituksia ja hänen poleemisia artikkeleitaan ja runojaan, tuntuu tämä kysymys hyvinkin luonnolliselta — samoinkuin myöskin myönteinen vastaus siihen. Heine on aivan varmaan vaikuttanut yhteiskuntasiteitä höllentävästi, valtiollista edesvastuuntunnetta heikontavasti, hän on pinnalla liikkuvalla polemiikillaan banalisoinut yhteiskunnallista ajattelua. Vaikkakin vaistoiltaan täysin epäpoliittinen, joutui hän, oikeastaan itse siihen pyrkimättä, liberaalisen puolueen johtoon, ja huomattuaan, miten vakavasti niinhyvin vapaamielisellä kuin vanhoillisella taholla otettiin hänen kevyet paradoksinsa, pakoitti hänen turhamaisuutensa hänet jatkuvasti tähän puoluepäällikön näkyvään osaan, minkä hän suoritti etupäässä vain siirtämällä valtiolliselle alalle kirjallisissa polemiikeissa harjoitetun menettelytapansa. Asiallisuudella on tässä valtiollisessa kirjailussa varsin pieni osuus — asia niissä useimmin kokonaan jätetään syrjään —, mutta sensijaan on kirjoittajan koko kunnianhimo keskittynyt iskusanoihin tai persoonallisiin syrjäpistoihin, joiden läpinäkyvä tarkoitus on koko maailmalle osoittaa, mikä älykäs mies Heinrich Heine on. Nykyajan lukijan on usein hiukan vaikea käsittää, miten Heinen pintapuolinen valtiollinen kirjailu on voinut aikoinaan herättää sekä ystävien että vastustajien puolelta niin suurta huomiota ja hankkia hänelle eräissä piireissä myös yhteiskunnallisena ajattelijana jatkuvaa suosiota. Heinen turmiollinen vaikutus ei suinkaan johdu hänen poliittisen julistuksensa positiivisesta sisällöstä — hänen hiukan lapsellisesta saint-simonistisesta intoilustansa tai hänen vuoroin liberalistisesta, vuoroin sosialistis-kommunistisesta haaveilustansa — se johtuu ennen kaikkea siitä tavattomasta pintapuolisuudesta, mikä on hänen poliittiselle kirjailulleen tunnusmerkillinen ja mikä varmaankin on ollut osaltaan edellytyksenä sille valtiolliselle humalalle, joka Saksan koettelemuksien päivinä maailmansodan lopussa vietti surullisia riemuvoittojaan. Mutta pintapuolisuuden, epäasiallisuuden lisäksi on vielä eräs toinen luonteenominaisuus Heinessä ollut omiaan vaikuttamaan vahingollisesti yhteiskunnalliseen ajatteluun Saksassa: hänen taipumuksensa kielteisyyteen. Rakentava, myönteinen puoli puuttuu miltei kokonaan hänen ajattelustaan, mutta sensijaan on kritiikki ja oppositsioni siinä sitä voimakkaammin edustettu. Vastustus, kieltäminen, hävityshalu on se elementti, jossa Heinen valtiollinen kirjailu elää, eikä ole suinkaan sattuma, että hän on luonut jo 1840-luvulla järkyttävän "Weberlied'insä", jossa hän lähes vuosisadan takaa inspiroiduissa säkeissä laulaa Saksanmaan häviötä:
Das Schiffchen fliegt, der Webstuhl kracht, wir weben emsig Tag und Nacht — Altdeutschland, wir weben dein Leichentuoh, wir weben hinein den dreifachen Fluch wir weben, und weben!
Kun Heinen polemiikin kärki kääntyy jotakin henkilöä vastaan, on se yhdeksässä tapauksessa kymmenestä mieskohtaisen kostontunteen aiheuttama. Heine ei itsekään ollut tietämätön siitä, että kostontunteen tyydyttäminen oli huomattavalla sijalla hänen elämännautintojensa joukossa. Hän on täysin selvästi ja ilman kainoutta tuntenut tämän puolen luonteessaan ja sen myöskin tunnustanut, m.m. seuraavassa aforismissa, joka muutenkin sattuvasti kuvaa hänen psykologiaansa: "Minulla on mitä rauhallisin mielenlaatu. Toiveeni ovat: vaatimaton maja, olkikatto, mutta hyvä vuode, hyvä ruoka, maitoa ja voita, aivan tuoreeltaan, ikkunan edessä kukkia, oven edessä joitakin kauniita puita ja jos hyvä jumala tahtoo tehdä minut täysin onnelliseksi antaa hän minun kokea sen ilon, että noihin puihin ripustetaan noin seitsemän tai kahdeksan vihollisistani. Liikutetuin sydämin tulen heille ennen heidän kuolemaansa antamaan anteeksi sen pahan minkä he minulle elämässään ovat tehneet — niin, meidän on annettava vihollisillemme anteeksi, mutta ei ennen kuin he riippuvat hirressä."
Siinä kylmässä, itsekkäässä ja nautinnonhimoisessa ihmisessä, mikä Heine pohjimmaltaan oli, tapaa epäilemättä sovittavia, jopa ihailuakin ansaitsevia piirteitä. Sellaisia on se alistuva kärsivällisyys, millä hän kesti patjahaudassaan tautinsa tuskat kahdeksan vuoden aikana, henkisesti lamaantumattomana, vaikka ruumiillisesti halvattuna. Ja joskin hänen suuri turhamaisuutensa osaltaan kiihoitti häntä näyttelemään maailman edessä sen "henkevän kuolevan" osaa, mihin hänen kirjallinen maineensa Euroopan kuuluisimpana leikinlaskijana tuntui häntä velvoittavan, niin on sanottava, että nämä viimeiset kärsimyksen vuodet joka tapauksessa osoittavat, että hänellä oli voimaa nousta kohtalonsa yläpuolelle. Hän ei luopunut iroonikon ja satiirikon asemastaan, vaikka julma kohtalo oli osoittautunut häntä suuremmaksi leikinlaskijaksi. Hänen viimeinen lyriikkansa saa eräissä runoissa eteerisen nousun, jota emme tapaa hänen nuoruudentuotannossaan, se kohoaa kuoleman syleilystä niihin voitollisiin korkeuksiin, missä tuska lakkaa ja missä kaipauksen ääneen yhtyy jotakin saavutuksen riemusta. Heinen hienoin rakkaussuhde sattui näihin vuosiin, suhde salaperäiseen La mouche'iin, tuohon naiseen, joka Heinen viimeisenä elämänvuonna ilmestyi hänen vuoteensa ääreen ja katosi hänen kuolemansa jälkeen maailman silmistä niin hyvin, ettei kirjallisuushistorian ole onnistunut koskaan täysin tyydyttää uteliaisuuttaan hänen persoonaansa nähden. Hän on taas runoilija, niinkuin kolme vuosikymmentä sitten, niin, suurempi, aidompi kuin nuoruutensa päivänä. Hänen rakkauslyriikkansa saa vakuuttavamman äänenpainon kuin koskaan ennen:
Es kommt der Tod — jetzt will ich sagen, was zu verschweigen ewiglich mein Stolz gebot: für dich, für dich, es hat mein Herz fur dich geschlagen!
Myöskin uskonnollisten tunteiden alalla, joita Heineltä ei puuttunut, vaikk'eivät ne hänessä olleet erikoisen voimakkaita, tapahtuu hänessä kehitystä näinä hänen elämänsä viimeisinä vuosina: hän kääntyy takaisin "vanhaan taikauskoon, uskoon persoonalliseen Jumalaan". Mutta tämä hänen jumaluutensa ei ole kristinuskon, jota kohtaan Heine ei koskaan voittanut vastenmielisyyttään, huolimatta muodollisesta kääntymyksestään, se on Vanhan testamentin Jahve. Heine palaa isiensä luo. Hän tekee jumalansa kuvan lähinnä oman kuvansa mukaan, lainaten sille samalla rotunsa luonteenomaisimmat tuntomerkit:
Unser Gott ist nicht die Liebe, Schnäbeln ist nioht seine Sache, denn er ist en Donnergott und er ist ein Gott der Rache. —
Wolffin elämäkerta, joka pyrkii tekemään oikeutta Heinelle, paljastamatta silti mitään syvempää henkistä sympatiaa kuvattavaa kohtaan, on omiaan kehoittamaan lukijaa uudelleen tilittämään suhdettaan kiisteltyyn, ihailtuun ja parjattuun runoilijaan. Moni lukija saa kenties tällöin, niinkuin näiden rivien kirjoittaja, ihmeekseen havaita, että tämä uusi tilinteko on edullisin juuri meidän nuoruutemme Heinelle, "Laulujen kirjan" runoilijalle. Sitävastoin antaa uudistettu tuttavuus Heinen proosan ja varsinkin hänen valtiollisen polemiikkinsa kanssa paljon epäedullisemman tuloksen: me alamme ymmärtää Treitschken ja Goedecken kantaa. Mutta kriitillisinkään tarkastelu ei voi meidän silmissämme horjuttaa "Laulujen kirjan", "Uusien runojen" ja La Mouche-lyriikan tekijän asemaa laulurunouden parnassolla, runoilijan, jonka jalkojen juureen jokainen uusi nuoruus jo vuosisadan ajan on laskenut ensimmäisen kirjallisen ihailunsa. Ja me toteamme — emme ilman pientä tyydytyksen tunnetta — että meidän miehuutemme Heine ei olennaisesti eroa nuoruutemme Heinestä, hänestä, joka kerran on puhunut meille sydämensä surusta satakielten, liljojen, ruusujen ja lothos-kukkien kielellä.