Eräs Nietzschen viimeisistä saksalaisista tulkitsijoista, Heinrich Römer, on nimittänyt Nietzschen runotarta ancilla philosophica'ksi — ikäänkuin Nietzschen runouden tehtävä olisi ollut vain palvella hänen filosoofisia tarkoituksiaan. Tällainen tulkinta ei tee oikeutta Nietzschen lyriikalle, joka ei ollut hänen filosofiansa palvelija, vaan hänen yksilöllisyytensä välittömin, korkein ja puhtain ilmaus. Filosoofi Nietzschessä ei suinkaan sanellut hänen runojaan, vaan pikemminkin runoilija hänessä saneli hänen filosofiansa. Tai ehkä oikeammin: filosoofi ja runoilija olivat hänen yksilöllisyydessään yhtä, olivat erottamattomat.

Nietzschen voimakkain lyyrillinen kausi sattui hänen elämänsä merkitsevimpään käännekohtaan, niihin vuosiin, jotka edeltävät hänen suurta luomisaikaansa, sitä, joka teki hänestä henkisen mahdin Euroopassa. "Die fröhliche Wissenschaft"-kokoelman runous on kuin iloinen aamusoitto pitkän hedelmällisen työpäivän alkaessa tai kuin uhritanssi ennen taisteluun-lähtöä, ja dityrambit ovat tämän työpäivän epilogi, iltalaulu yötä odotellessa. Kun ajattelemme, mikä valtava henkinen luomiskausi mahtuu tämän prologin ja epilogin väliin, ymmärrämme, mistä Nietzschen lyriikka on saanut voimansa: siitä luomistyön ahjosta, mistä uusi tahto, uusi julistus syntyi maailmaan, Zarathustran julistus "korkeammille ihmisille".

HEINRICH HEINE.

Max J. Wolffin Heine-elämäkerran johdosta.

Meillä on ensimmäinen Hieine-kautemme tavallisesti hyvin varhain, monessa tapauksessa ylioppilastutkinnon kahden puolen. Että se käy ylitsevuotavan ihailun merkeissä, on anteeksiannettavaa, ei vain meidän nuoruutemme takia, vaan myöskin siksi, että se kohdistuu melkein yksinomaan siihen osaan Heinen tuotantoa, joka kieltämättä onkin ihailun arvoinen: "Laulujen kirjaan". Riippuu mieskohtaisista elämänvaiheista — tai sattumasta — seuraako tätä Heine-kautta myöhempi, kriitillisempi kausi, joka samalla sulkisi mielenkiintonsa piiriin myös sen osan Heinen tuotantoa, mikä ei puhu meille satakielten, liljojen, ruusujen ja lothos-kukkain kielellä. Kun tämä kausi tulee — ja jos se tulee — saattaa se hämmentää käsitystämme nuoruutemme runoilijasta, jonka hengessä näimme kulkevan im wunderschönen Monat Mai, rakkauden maailmantuska sydämessään ja tunteellinen kyynel silmäkulmassaan. Joskin saamme tällöin tinkiä ensimmäisestä ihanteellisesta Heine-kuvastamme, käy meille usein korvaukseksi ilmi, mikä mielikuvitusta kiihoittava, syvällinen probleemi Heinen henkilöllisyyteen sisältyy. Ja perehtyessämme tähän probleemiin voi käydä, että tunnemme hetkellistä halua sanoa jäähyväiset nuoruutemme eleegiselle Heinelle tervehtiäksemme satiirikkoa, journalistia, taistelijaa, jonka polemiikki yhä vielä ärsyttää mieliä ja jonka yhdistetty henkilöllisyys kiihoittaa aina uusiin selityskokeihin. —

Taistelu Heinestä alkoi hänen eläessään ja jatkuu vielä, enemmän kuin puolisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, hellittämättä. Se ei pohjimmaltaan ole kiistaa hänen yksityisten runojensa ja teostensa esteettisestä merkityksestä tai hänen esittämiensä mielipiteiden ja ajatusten oikeutuksesta, se on viime kädessä taistelua hänen persoonallisuutensa arvosta. Tämän taistelun polttopisteessä ei ole kysymys siitä, onko "Laulujen kirja" asetettava Goethen nuoruudenlyriikan rinnalle vaiko kauas sen alapuolelle, ei myöskään kysymys siitä, onko Heine valtiollisissa, uskonnonhistoriallisissa ja muissa poleemisissa teoksissaan esittänyt kantaa, jota voi pitää epäisänmaallisena tai siveellisesti epäilyttävänä, riita tässä taistelussa koskee viime kädessä sitä, tarjoaako Heinen henkilöllisyys sellaisen persoonallisen lähtökohdan, sellaisen elimellisen yhteyden, jossa hänen ristiriitainen tuotantonsa ja väkivaltainen polemiikkinsa saavat selityksensä ja ainakin eräänlaisen subjektiivisen oikeutuksensa. Kuta enemmän aikaa kuluu, sitä helpommaksi tulee historiallinen suhtautuminen häneen ja sitä ratkaisevammin astuu Heine-tutkimuksessa persoonallisuuden probleemi puhtaasti psykologisessa mielessä etualalle.

Saksassa tämä historiallisen arvioinnin ajankohta Heineen nähden tuskin vieläkään on tullut, keisarikunnasta se oli varsin kaukana. Kun Treitschke sanoi Heinestä ja Börnestä, että he, juutalaiset, aloittivat vastenmielisimmän ja hedelmättömimmän aikakauden uudemmassa saksalaisessa kirjallisuudenhistoriassa, niin lausui tämä "Hohenzollernien historioitsija" epäilemättä Saksan keisarikunnan virallisen mielipiteen, mikä koulujen oppikirjoissa toistui vieläkin havainnollisemmassa ja ehdottomammassa mielessä. Useimmat tunnetut saksalaiset kirjallisuushistorioitsijat ovat — muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, joihin kuuluu m.m. Gottschall — säestäneet Treitschken kantaa. Sellaisen tunnustetun auktoriteetin kuin Goedecken laajan kirjallisuushistoriallisen hakuteoksen toisiaan seuraavissa painoksissa uudistuu vuosikymmenestä toiseen mitä kielteisin arvostelu kirjailijasta, jonka lyriikan saavuttama suosio joka tapauksessa kilpailee vain nimettömien kansanlaulujen maantieteellisiä rajoja ja vuosisatojen vaihteluja uhmaavan suosion kanssa. Tähän tapaan muodostuu Goedecken arvostelu Heinrich Heinestä: "Heinen vaikutus saksalaiseen kirjallisuuteen on ollut hyvin suuri, mutta läpeensä turmiollinen. Hän riisti runoudelta niinhyvin vakavuuden kuin iloisuuden ja antoi sille sijaan pilkan ja irvistyksen. — Jos uudelleen lukee hänen teostensa sarjan levollisesti ja kritiikillä, niin peljästyy melkein niiden henkistä autiutta ja tyhjyyttä. — — Hän ei koskaan ole synnyttänyt positiivista, vapauttavaa ajatusta, joka olisi hänen omaisuuttaan, sillä kaikkien hänen teostensa läpi kulkevaa ajatusta, että siveettömyydellä on olemassaolon oikeutus, ei voi kutsua vapauttavaksi eikä positiiviseksi." Sen synnin nimi, jonka johdosta Treitschke, Goedecke ja lukemattomat pienemmät profeetat ovat tuominneet Heinen kadotukseen, ei ole lainauksessamme mainittu, mutta kuultaa kyllä sanojen lävitse: se on epäkansallisuuden, epäsaksalaisuuden, isänmaattomuuden synti. Jos Heine jo juutalaisen syntyperänsä perusteella tässä suhteessa oli epäilyksenalainen, niin on hän tuotannossaan lisäksi tarjonnut yllinkyllin tilaisuutta lainauksiin, jotka — varsinkin temmattuina yhteydestään ja sopivalla tavalla tulkittuina — eivät voi olla haavoittamatta mitä syvimmin saksalaista kansallistunnetta. Jos joku vielä niiden lisäksi kaipaa vahvistusta Heinen isänmaattomuudelle, viittaa virallinen saksalainen kirjallisuushistoria siihen tosiasiaan, että Heine nautti eläkettä Ranskan hallitukselta.

Epäilemättä oli saksalainen kansallistunne Heinessä heikosti kehittynyt (joskaan ei olematon). Voi sanoa että Heinekin on tuntenut jotakin siitä "toivottomasta rakkaudesta" germaanilaisuutta kohtaan, jota m.m. Wassermann ja Bartsch, kuvatessaan tyyppejä valitun kansan keskuudesta, pitävät sivistyneelle saksanjuutalaiselle ominaisena. Heine on turhaan etsinyt itselleen kotia saksalaisessa kansansielussa ja vain vuosikausien oleskelun jälkeen romaanisen kansan keskuudessa saattoi hän kuvitella kerran omistaneensa isänmaan Reinin toisella puolen. Perusluonteeltaan kuului hän siihen isänmaattomien laajaan, yhä kasvavaan sukuun — hän on itse asiassa sen ensimmäisiä tyypillisiä edustajia —, joka ei saa jäseniään vain suurkaupunkien juutalaiskortteleista, vaan, kuten tiedämme, suurista sosialistisista ja kommunistisista järjestöistä, vieläpä eräiden vapaiden intellektualistienkin keskuudesta eri maissa. Mutta jos Heine epäkansallisen laatunsa ja juutalaisen syntyperänsä vuoksi herättää voittamattomia vastenmielisyyden tunteita saksalaisessa isänmaanystävässä, niin on kirjallisuustutkimuksen, joka tahtoo syventyä Heine-probleemiin, asetuttava näiden tunteiden ulkopuolelle, koska ne jo sisältävät ennakollisen kannanoton ja helposti luovat mielivaltaisia, toivottuja tuloksia objektiivisten tosiasiain sijaan. Aivan riippumatta siitä, minkä merkityksen antaa isänmaa-tunteelle persoonallisuutta arvostellessa, on joka tapauksessa sanottava, ettei Heinen elämään sisälly mitään Ephialtes-tekoa (ranskalainen eläke vuosina 1835-1848 ei ollut mikään sellainen). Tosiasia kuitenkin on, että Heine on löytänyt Saksan ulkopuolelta, Englannista, Italiasta, Tanskasta ja ennen kaikkea Ranskasta ymmärtävimmät ja ihailevimmat elämäkerralliset kuvaajansa ja arvostelijansa, joskin heidän joukossaan on niitäkin, jotka, kuten Georg Brändes, ovat kenties antaneet luonnonlaadun heimolaisuuden ja veren sukulaisuuden johtaa itseään liian pitkälle toiseen, myönteiseen suuntaan. Mutta itse Saksassakin on nykyhetken valtiollinen asema helpottanut puolueetonta suhtautumista Heineen, sillä nykyisen nöyryytetyn ja kidutetun Saksan kansallinen kunniantunne ei luonnollisesti ole yhtä arka eikä itsetietoinen kuin äskeisen loistavan keisarikunnan eikä sentähden katso jokaista saksalaiseen kansallisuuteen kohdistunutta arvostelua epäisänmaalliseksi teoksi. Viime aikojen maailmanhistorialliset tapaukset, m.m. bolshevismi Venäjällä, antavat niinikään Heinen radikaalisten poliittisten lausuntojen esiintyä uudessa valossa, sillä hänen vanhoillisinkaan vastustajansa ei voi olla myöntämättä, että Heine, joka tosin suhtautui innostuksella vuoden 1830:n tapahtumiin, mutta jolla ei ollut enää mitään ymmärtämystä helmikuun vallankumousta kohtaan, ei kuulu niihin maailmanparantajiin, jotka uskovat, että jokainen yhteiskuntajärjestyksen kumous on askel ihannevaltiota kohti. Mikään nykyisistä puolueista ei voi omaksua häntä omakseen ja jos Pietarin kommunistit pystyttävät hänelle — niinkuin lehdissä on ollut luettavana — sen muistopatsaan, jonka virallinen Saksa on häneltä evännyt, niin perustavat he toimenpiteensä epäilemättä enemmän siihen tosiasiaan, että Marx ja Heine olivat persoonallisia ystäviä kuin Heinen teosten ja hänen valtiollisten mielipiteidensä todelliseen tuntemiseen. Tosinhan Heine on "Luteziassa" lausunut tunnustavia, jopa mairitteleviakin sanoja kommunisteista, mutta hän on myöskin saman teoksen ranskalaisen painoksen esipuheessa häijyllä ironialla kuvannut heidän tulevaisuudenyhteiskuntaansa, jossa laakerilehdot muutetaan perunamaiksi ja missä "Laulujen kirjan" lehdistä tehdään nuuskatötteröitä tulevaisuuden vanhoille akoille! Jos joku valtiomies haluaisi mielipiteidensä tueksi siteerata Heineä, saisi hän olla valmistunut siihen, että hänen vastustajansa lyövät hänet aseilla, jotka ovat lainatut saman kirjailijan henkisestä asevarastosta. Itse asiassa on Heine liian ristiriitainen ja liian suuressa määrin vailla positiivista kannanottoa ja vakaumusta, jotta hänestä voisi puhua poliittisena persoonallisuutena. Heine ei tosin ole niinkuin Pietro Aretino, renessanssin peljätyin häväistyskirjailija, jota hän häikäilemättömyydessä muistuttaa ja jonka hän vitsinsä ja ivansa neroudessa voittaa, käyttänyt kynäänsä kiristysvälineenä, mutta hän on suuremmassa määrässä kuin mitä voi puolustaa omaksunut poleemisen kykynsä oman turhamaisuutensa palvelukseen. Valtiollinen elämä on ennen kaikkea ollut hänelle vain kiitollisin areena, millä hän on voinut näyttää maailmalle älynsä loistoa ja aseidensa terävyyttä, ja yleisön kättentaputukset ovat näissä gladiaattorinäytöksissä epäilemättä merkinneet hänelle monin verroin enemmän kuin moraalinen voitto. Hänen vallankumouksellisuutensa, mikäli sellaisesta voi puhua, on vailla kaikkea muuta paatosta paitsi retoorista. Heine ei suinkaan kärsinyt niin paljon yhteiskunnallisten olojen kurjuudesta tai aineellisesta hädästä — hänhän tuli itse huomattavalla tavalla osalliseksi rikkaan pankkiirisetänsä miljoonista — kuin hän kärsi siitä, ettei yhteiskunta antanut hänelle riittävästi tilaisuutta hänen pohjattoman turhamaisuutensa tyydyttämiseen. Eipä hänen kirjeissään puutu viittauksia siitäkään, että hän on tuntenut pettymystä sen johdosta, ettei Preussin hallitus, hänen päävastustajansa, ymmärtänyt arvostella niin korkealle hänen aseittensa iskuvoimaa, että se olisi puolestaan tehnyt jotakin hankkiakseen itselleen hänen ystävyytensä ja kenties samalla ostaakseen liittolaisekseen hänen kynänsä, Europan henkevimmän journalistin kynän.

Että nykyinen valtiollinen asema Saksassa on helpottanut objektiivista arviointia Heineen nähden myöskin runoilijan kotimaassa ja sallinut entistä ratkaisevammin hänen persoonallisuutensa probleemin, erillään kaikesta ennakollisesta kannanotosta, astua etualalle, sitä todistaa m.m. äsken ilmestynyt Max J. Wolffin Heine-elämäkerta [Max J. Wolff, Heinrich Heine, — 1922], joka epäilemättä on paras tähän saakka ilmestynyt kokonaisesitys Saksan kansanomaisimmasta laulurunoilijasta ja terävimmästä poleemikosta. Wolff ei pyri, niinkuin uusimmat Goethe-monografioiden tekijät, antamaan tutkimukselleen mitään filosoofista tai metafyysillistä taustaa, hänen esityksensä pysyy kauttaaltaan kirjallisuus- ja henkilöhistorian puitteissa. Heine ei ole hänelle, kuten Goethe Simmelille ja Gundolfille, mikään "alku-ilmiö", hän on hänelle ennen kaikkea vain ihminen ihmisten, kirjailija kirjailijain joukossa, jonka älyllinen ja moraalinen persoonallisuus ei tarjoa mitään aavistamattomia syvyyksiä. Moni nuori Heine-ihailija tuntee varmaan Wolffin kirjan luettuaan pettymystä, mutta se, jolle Heinen persoonallisuuden monet varjopuolet ovat olleet yhtä näkyvästi luettavina hänen teoksistaan kuin hänen loistavat luonnonlahjansa, on epäilemättä kiitollisuudella myöntävä, että runoilija ei ole kadottanut mielenkiintoaan ja viehätystään sentähden, että hänen henkilöllisyytensä on asetettu kriitilliseen valaistukseen.

Sitä kuilua, jonka monet ovat olleet näkevinään runoilijan ja ihmisen välillä Heinessä, hienojen, vakavien, toisinaan myös syvää tunnetta todistavien rakkauslaulujen tekijän ja nautinnonhimoisen seikkailijan välillä, joka ei antanut moraalisten epäilysten sitoa vapauttaan, sitä kuilua ei tosin Wolffinkaan onnistu täyttää. Mutta hän ei pyrikään ensi sijassa sovittamaan tätä dualismia, sillä hänen käsityksensä mukaan on yleensä olemassa vain sangen heikko yhdysside taiteilijan elämän ja luovan toiminnan välillä. "Taiteilija elää, toisin kuin tavallinen ihminen, kahdessa olomuodossa, todellisuuden valtakunnassa, niinkuin jokainen meistä, ja muodon valtakunnassa (im Reiche der Form), jonne hän ja vain hän voi jokaisen meistä teoksensa välityksellä kohottaa. Suuri ihminen voi olla hyvin pieni taiteilija, suuri taiteilija pieni ihminen. Runous ei ole luonnetta, ei kykyä, vaan tunnelmaa. Esteetikon tulee tarkastaa taideteosta sellaisenaan, riippumattomana sen luojan elämästä, samalla tavalla kuin suhtaudutaan Shakespearen ja Homeroksen teoksiin, runoilijoihin, joiden maisesta elämästä emme tiedä mitään tai niinhyvin kuin emme mitään. Heinen runous pysyy samana, se ei tule paremmaksi eikä huonommaksi sen johdosta, että nykyään jommoisellakin varmuudella voidaan sanoa, että tuo runo tarkoittaa Thereseä, tuo Amalieta, tuo kreivitär Bothmeria." Wolff hylkää, kuten lainauksestamme näkyy, kokonaan n.k. elämys-estetiikan, meilläkin sangen yleisen hyväksymisen saavuttaneen teorian, jonka mukaan kirjallisuus tutkimuksen päätehtäviä on osoittaa runoteoksen pohjalla piilevä mieskohtainen elämys, mikä vasta antaa täyden takeen taideluoman aitoudesta. On ilmeistä, että Wolff menee liian pitkälle erottaessaan toisistaan taiteilijan ja ihmisen — en tahtoisi allekirjoittaa hänen väitettään, että suuri taiteilija voi olla pieni ihminen — mutta en voi puolestani kieltää, ettei Wolffin kerettiläisyys elämysestetiikkaan nähden eräissä suhteissa vaikuttaisi suorastaan kuin vapauttava sana. Wolffin vastustusasenne tuntuu liioitteluineenkin terveelliseltä ja oikeutetulta, jos muistaa jostakin tuoreesta esimerkistä, minkälaiseen naurettavaan naiselliseen uteliaisuuteen ja suorastaan julkeaan urkintatoimintaan elämys-esteetikot ovat alansa kehittäneet, koettaessaan omalla tavallaan selittää taideteoksen syntyä. Ei vakoilemalla runoilijan yksityistä elämää, vaan syventymällä runoteoksen sisältöön ja muotoon, täyttää kirjallisuustutkija parhaiten tehtävänsä välittäjänä runoilijan ja yleisön välillä. Olkoon, että taiteilijan mieskohtaisten kokemusten ja hänen luomistyönsä välillä on olemassa yhdysside — millä tavalla ja miksi nuo elämykset saavat määrätyn taiteellisen muodon, se on joka tapauksessa taidepsykologialle ratkaisematon probleemi. Mutta jos elämysestetiikka tässä kohdassa — luomisen ihmeen edessä — on yhtä voimaton kuin kaikki muutkin taideteoriat, on se saanut aikaan paljon sekaannusta sen johdosta, että se on yrittänyt yksipuolisesti siirtää huomion taideteoksesta sen tekijään, runoluomasta runoilijaan, asettaen samalla taideteoksen ja yleisön väliin omia subjektiivisia käsityksiään taideluoman suhteesta tekijän yksityiselämään. Toinen asiahan on, että taiteilijan persoonallisuuden ja elämäkerran tuntemus rinnan taideteoksen analyysin kanssa, lisää historiallis-psykologista mielenkiintoamme teokseen, vaikkakin epäilemättä jokainen oikea taideteos ja runoluoma on esteettisesti nautittavissa myöskin ilman elämäkerrallisia selityksiä.