"O Mensch! Gieb Acht!
Was spricht die tiefe Mitternacht",
joka myöhään unohtuu siltä, joka sen kerran on tunteellaan ja ajatuksellaan omaksunut. Tässä Zarathustran mystillisessä "piirilaulussa" nyyhkyttää elämän tuska ja riemu, nyyhkyttää ilman kyyneliä ja huokauksia, niin ettemme tiedä eikö se lopultakin ole dionyysisen elämänhurman ääni jostakin olevaisen uumenista. Runo onkin tunnevärityksessään Nietzschelle ominainen: hänen henkinen taloutensa ei tunne ilon ja kärsimyksen dualismia, pientä elämänsaitaa kirjanpitoa hyvistä ja huonoista hetkistä, onnesta ja onnettomuudesta.
Epigrammin tapaan tiivistetyt mietesäkeistöt ja filosoofiset kohtalorunot muodostavat kuitenkin vain lajin sinänsä Nietzschen runomuotoisten tuotteiden joukossa. Myöskin lyriikan muilla keskeisillä aloilla on hän liikkunut. Nietzschen synnynnäinen musikaalisuus, joka ilmenee sekä hänen omissa yrityksissään säveltaiteen alalla että varsinkin hänen intohimoisessa tavassaan vastaanottaa musiikkia, on tullut produktiiviseksi myöskin hänen lyriikassaan. Hän on kirjoittanut laulu-tyyliin runoja — sellaisia kuin "Venedig", "Der Tag klingt ab" — jotka laulavat itsensä lukijan korvaan ilman musiikkitaiteilijan sävelasua. Nietzschellä on ollut erinomaisen herkkä korva sanojen rytmillisille ja meloodisille arvoille ja koko hänen luomistavassaan suurissakin teoksissa, sellaisissa kuin "Zarathustra", on jotakin joka lähinnä vie ajatuksen musiikkiin. Mutta ei vain musiikin, vaan myöskin tanssin kanssa on Nietzschen lyriikka sukua. Tuskinpa on kukaan moderni lyyrikko, tuskin edes Goethe Strassburgin-aikansa jälkeen, osannut viedä runouden niin lähelle sitä primitiivistä alkutaidetta, jossa lyriikka vielä oli erottamattomasti liittynyt lauluun ja tanssiin, kuin Nietzsche. Ajattelen tällöin varsinkin hänen tunnettua lauluaan mistral-tuulelle:
Mistral-Wind, du Wolken-Jäger, Trübsal-Mörder, Himmels-Feger, brausender, wie lieb ich dich. Sind wir zwei nicht eines Schoosses Erstlingsgabe, eines Looses vorbestimmte ewiglich?
Hier auf glatten Felsenwegen lauf ich tanzend dir entgegen, tanzend, wie du pfeifst und singst: der du ohne Schiff und Ruder als der Freiheit freister Bruder über wilde Meere springst. – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – Raffen wir von jeder Blume eine Blüthe uns zum Ruhme und zwei Blätter noch zum Kranz. Tanzen wir gleich Troubadouren zwischen Heiligen und Huren, zwischen Gott und Welt den Tanz.
Vielä yhden lyyrillisen tyylilajin valtaa Nietzsche edellisten lisäksi "Zarathustran" aikoihin ja sen jälkeen: dityrambisen hymnin, mitä pindarolaista runomuotoa olivat ennen häntä saksalaisessa kirjallisuudessa viljelleet m.m. nuori Goethe, Heine Pohjanmerisikermässään ja ennen kaikkea Hölderlin, joka dityrambi-runoudessaan sisällyksellisestikin usein tulee niin lähelle yli-ihmisen filosoofia että häntä on voitu nimittää nietzscheläiseksi ennen Nietzscheä. Zarathustradityrambit, jotka Nietzsche kirjoitti vähän ennen lopullista murtumistaan, muodostavat hänen filosoofisen runoutensa mahtavan epilogin, hehkuvan auringonlaskun ennen pimeän tuloa. Niissä saa Nietzschen lyriikka viimeisen, ikäänkuin ylimaallisesti aineettoman ilmaisunsa:
Kultainen kuulaus joudu, kuoleman esimaku, salaisin, suloisin. Kuljinko tieni ma liian nopeaan? Nyt kun jalkani uupuu, pysähdytti minut katseesi, saavutti onnesi minut. Yltympäri leikkivät aallot. Mik' oli raskasta ennen vaipui siniseen unhoon. Jouten venheeni soljuu, retkeni myrskyt se unhotti. Toive ja toivehet hukkui, kirkkaat on sielu ja ulappa. Seitsemäs yksinäisyys. Koskaan en tuntenut ennen lähempänä suloista varmuutta, lämpimämpänä auringon katsetta. Viel' eikö vuoreni jäähuippu hehku? Hopeisna kuin kala ui minun ruuheni ulapoita kohti.
Dityrambeissaan tulee Nietzsche symbolistisen runouden rajoille, astuu kenties rajan ylikin. Samalla tulee hänen runouteensa jotakin mystillistä ja transscendenttia, mikä sille yleensä on vierasta. Hänen "minänsä", hänen rajusti tunteva ja kärsivä minänsä, joka on elänyt yli-inhimillisesti voimakkaiden imperatiivien alaisena, ei enää seiso samassa kireässä taisteluasenteessa elämään nähden kuin ennen, kamppailun kipeys ja voiton ilo ovat laanneet, hän on yhtä ideaalisen minänsä Zarathustran kanssa, hän on tavannut tunnussanansa, symboolinsa ja levon sen mukana. Rauhaton, kuohuva virta on löytänyt rauhan meressä. Nietzsche-julistaja on lakannut olemasta, hän elää, kaukana ihmisistä ja oppilaista, Zarathustran "seitsemättä yksinäisyyttä" ja tervehtii hänen huulillaan kuolemaa, joka lopullisesti vapauttaa hänet yksilöllisyyden kahleista. Harvoin on maan tomu painanut runoilijan hyvästijättöä elämälle vähemmän kuin se painaa Nietzschen dityrambia "Die Sonne sinkt", josta ylläolevat säkeet ovat lainatut. Harvoin on niinikään runoilijan hyvästijättöä elämälle vähemmän -painanut se maailmallis-"uskonnollinen" mieli, joka tahtoo siirtää jotakin maailman iloista kuoleman rajan toiselle puolen. Harvoin on puhdas henki ripittäytynyt kuoleman edessä paljaammin kuin eräissä Nietzschen viimeisten dityrambien säkeissä, yli-ihmisen filosoofin joutsenlaulussa.
III.
Jos tahtoisi kysyä, mikä ominaisuus Nietzschen runoudessa ennen muuta pysähdyttää meidät sen eteen, niin olisi kaiketi lähin ja lyhyin vastaus: sen syvällinen vakavuus. Sen ankaruudessa on jotakin profeetallista, joka viittaa runouden yli mieskohtaiseen julistukseen. Me tunnemme vaistomaisesti että Nietzschen lyriikassa tapahtuu jotakin inhimillisesti merkitsevää, jotakin ainutkertaista. Me tunnemme että Nietzschen lyriikka on kaikkein loistavimpia näytteitä runoudesta, missä todella merkitsevä — me voimme Nietzschen vaikutukseen nähden liioittelematta sanoa: maailmanhistoriallisesti merkitsevä — persoonallisuus on saanut puhtaasti lyyrillisen ilmaisun. Me tunnemme että aikakauden väkevimmät tunteet ja suurimmat ajatukset ovat siinä saaneet muodon, ovat hehkuvassa runoilijasielussa muuttuneet eläväksi syväksi inhimilliseksi elämäksi.