sua liikuttaisi, onnekas,
sen kurjuusko sun kulkuas?
Oot valo kaukomaailmain,
on sääli sulle synti ain.
Oo puhdas — ainut käskys vain!
Tämä aito nietzscheläinen säkeistö johtaa ajatuksellisen sukulaisuuden perusteella toiseen pieneen runoon, runoon "Pinjapuusta ja salamasta", joka ei merkitse vain Nietzschen tuotannon vaan yleensä saksalaisen lyriikan korkeimpia huippuja, niitä, joilla ennen häntä kenties vain Goethen ja Hölderlinin runous on liikkunut:
Pinie und Blitz.
Hoch wuchs ich über Mensch und Thier,
und sprech ich — niemand spricht mit mir.
Zu einsam wuchs ich und zu hoch —
ich warte: worauf wart ich doch?
Zu nah ist mir der Wolken Sitz —
ich warte auf den ersten Blitz.
Pinjapuu, joka on kasvanut korkeaksi "ihmisten ja eläinten yläpuolelle", jolle pilvetkin kulkevat liian alhaalla ja joka voi löytää arvoisensa puhekumppanin vain salamasta, joka iskee sen runkoon ja pirstoo sen, on Nietzschen uusi dionyysinen minä, joka traagillisessa optimismissaan kurkottuu korkeinta kohti, mikä merkitsee samalla äärimmäistä voittoa ja lopullista tuhoa. Kuinka usein onkaan tätä Nietzschen asennetta uudemmassa kirjallisuudessa jäljitelty ja kuinka sovinnaisilta ja tyhjiltä tuntuvatkaan nämä jäljitelmät Nietzschen yksinkertaisten, tulisten säkeiden rinnalla! Ero on sama kuin bengaalitulen ja salaman.
Samaan lyyrilliseen lajiin kuin edellä siteeratut runot kuuluu myös
Zarathustran yölaulu