*
Pyyntö, poru alas paina.
Ota, pyydän, ota aina!
Näissä sananlaskun tapaisissa säkeistöissä ei vielä persoonallinen aines oli kovinkaan esiinpistävä. Ylläolevat epigrammit ovat muodollisesti kuin Goethen "Sprüche in Reimen"-kokoelmasta lainattuja ja myöskin sisällyksellisesti voisivat ne, viimeistä lukuunottamatta, olla Goethen käsialaa. Jotkut Nietzschen pitemmistä epigrammeista muistuttavat taasen tyylillisesti, joskus myös ajatustensa puolesta, Faustin yksinpuheluja. Epäilemättä olikin Nietzsche saanut Saksan suurimmalta runoilijalta, varsinkin Weimarinaikaiselta Goetheltä — kuten m.m. Ernst Bertram on osoittanut — voimakkaita vaikutteita. Saattaa melkein kysyä, eikö Nietzsche itse asiassa kaikesta luonnonlaatunsa erilaisuudesta huolimatta ole Goethen ensimmäinen ja kenties ainoa todellinen oppilas — oppilas, ei jäljittelijä.
Jos ylläolevat säkeet eivät anna meille Nietzschen persoonallisinta runotyyliä, saamme sensijaan seuraavasta, niiden joukkoon sijoitetusta epigrammista, joka minämuotonsa puolesta jo lähentelee subjektiivista lyriikkaa, elävän vaikutelman tyypillisesti nietzscheläisestä sanonnasta:
Bei der dritten Häutung.
Schon krümmt und bricht sich mir die Haut, schon giert mit neuem Drange, so viel die Erde schon verdaut, nach Erd' in mir die Schlange. Schon kriech' ich zwischen Stein und Gras hungrig auf krummer Fährte, zu essen das, was stets ich ass, dich, Schlangenkost, dich, Erde.
Kuinka luonteenomaisesti nietzscheläisiä ovatkaan nämä säkeet rohkeassa realismissaan käärme-mielikuvineen, mikä — salaman ja haukan rinnalla — on niitä runollisia symbooleja, joita Nietzsche on enimmän rakastanut! Sanonnan, rytmin ja loppusointujen energia sekä kuvakielen omalaatuisuus puhuvat näissä säkeissä synnynnäisestä, voimakkaasta lyyrillisestä temperamentista. Ero näiden rivien ja Goethen epigrammien välillä on ilmeinen. Niin realistinen kuin Goethe enimmäkseen onkin iskulauseissaan — niiden sanonnassa on usein ikäänkuin kaikua hänen käsityöläis-esi-isiensä kansanomaisesta viisaudesta ja kielenkäytöstä — niin olisi Nietzschen nerokas käärme-mielikuva kuitenkin liian epäplastillinen, liian "patolooginen" Goethen mielikuvaksi. Goetheen verrattuna vaikuttaakin Nietzsche äärimmäisyystunteineen usein hauraalta ja hennolta, toisinaan ehkä hiukan naiselliselta. Nietzschen runous on haavoittuneen tai toipuvan runoutta eikä hänellä ollut, kuten Goethellä — dramaatikolla ja ihmiskuvaajalla — kykyä runouden avulla objektivoida omia sisäisiä taistelujaan ja siten vapauttaa itseään sielullisista kärsimyksistä. Goethe tyyntyy kirjoittaessaan, Nietzsche kiihtyy.
Toisessa, ylevämmässä äänilajissa kuin yllä siteeratut säkeet on Nietzschelle niinikään erikoisesti ominainen se pieni runo, joka päättää hänen epigrammisikermänsä ja jossa yli-ihmisen siveysoppi on lausuttu ennen "Zarathustraa":
Tähti-moraalia.
Ken tähtiradoin kulkemaan
oot luotu, pimeyskö maan