Nietzschen runotyylin ymmärtäminen edellyttää hänen proosansa tuntemista. Hän on itse sanonut, että hyvän proosakirjailijan tyylille on ominaista, että se kulkee niin liki runoutta kuin suinkin, muuttumatta kuitenkaan runoudeksi. Nietzsche on vienyt proosansa lähemmäksi runotyyliä kuin kukaan toinen saksalainen kirjailija, ja ylimeno toisesta toiseen tapahtuu hänellä vaivattomasti ja luontevasti, melkein kuin tekijän itsensä huomaamatta. Antiikin runousopin ja retoriikan oppilaana ei hän kuitenkaan sekoita proosaa ja runoutta toisiinsa — niinkuin jotkut n.k. vapaiden runomuotojen viljelijät vuosisadan vaihteessa ja sen jälkeen — vaan esiintyy hänellä aina runo runona ja proosa proosana. Molemmissa saavuttaa hän tuloksia, jotka eivät ainoastaan ole muodostaneet koulua, vaan ovat, mikä merkitsee enemmän, jääneet pysyviksi saavutuksiksi saksankieleen: Nietzsche ei syyttä ole suurin kielellinen uudistaja saksalaisen kulttuurin piirissä Lutherin ja Goethen jälkeen.

Nietzschen proosatyyli ei vielä hänen ensimmäisissä teoksissaan ole saavuttanut sitä persoonallista luonnetta, mikä myöhemmin tekee sen niin helposti tunnettavaksi. Vasta siitä lähtien kun hän — ensi kerran teoksessa "Menschliches, allzumenschliches" v:lta 1876 — omaksuu aforismin tyylikeinokseen tulevat hänen proosansa loistavat ominaisuudet täysiin oikeuksiinsa. Nietzschen aforismi ei kehittynyt, kuten esim. ranskalaisen La Rochefoucauld'in, hienostuneen salonkikeskustelun kukkana, se muodostui kirjalliseksi työaseeksi kovan käytännöllisen välttämättömyyden koulussa. Nietzschen ankarat päänsärkykohtaukset pakottivat hänet liikkumaan paljon ulkoilmassa, ja pitkillä kävelyretkillään oli hänelle mahdollista merkitä muistiin tai säilyttää mielessään vain yksityisiä ajatuksia, jotka vähitellen, pitkäaikaisesta tottumuksesta keskittymiseen kiteytyivät yhä iskevämpään muotoon. Siten on hänen iskulausetyylinsä syntynyt ja kehittynyt luonnon läheisyydessä, Sveitsin vuoristopoluilla ja Välimeren rantamilla, vapaan taivaan alla, ja siten on hän niin helposti voinut runoilijan välittömyydellä saada vertauskuvansa elävästä luonnosta. Nietzschen sanonnalta puuttuu tykkänään se seurallinen piirre, joka on ominainen ranskalaisten aforistikkojen tyylille, hän ei ole keskustelija, kuten he, hän on yksinpuhuja, ja jos hän on sen ohella jotakin muuta, on hän julistaja. Hänen seurakuntaansa ei ole vielä olemassa, vasta hänen sanansa keräävät sen kokoon maailmalta, elävien ja syntymättömien joukosta. Hänen Zarathustransa käyttää uskonnonperustajan juhlallisen pateettista kieltä. Nietzschen iskulauseet ovat ajatusrunoutta — vieläpä voimakkaasti tunneväritettyä ajatusrunoutta —, niillä on varsin vähän yhteistä sen kylmän älyllisen leikin kanssa, johon varsinkin ranskalainen henkevyys mielellään pukeutuu, ne eivät loista hiotun floretin kylmällä vaan tulenlieskan polttavalla valolla. Hänen proosatyylinsä on voimakkaan subjektiivisen taiteilijaveren tuote, jonka syvästi persoonallinen luonne ilmenee m.m. siinä, että se toisten jäljittelemänä vie kohta ajatukset esikuvaan. Me tunnemme Nietzschen tyylin jäljittelijän yhtä helposti kuin tunnemme renessanssimestarien, jonkun Michelangelon tai Rembrandtin vaikutuksen määrätyissä 1600-ja 1700-luvun taiteilijoissa. Nietzschen persoonallinen proosatyyli osoittaa usein maalarin silmää, se puhuu meille musikaalisen henkilön hienosta korvasta, mutta ennen muuta ilmenee siinä syntyperäisen lyyrikon kyky pukea määrätty tunnesisältö lyhyeen, iskevään sanallis-rytmilliseen muotoon. Monet Nietzschen aforismeista ovatkin verrattavat lyyrillisiin runosäkeihin.

Useat Nietzschen runomuotoisista lyyrillisistä tuotteista liittyvät niin läheisesti hänen proosa-aforismeihinsä, että ne eroavat jälkimmäisistä oikeastaan vain säännöllisen rytmirakenteensa ja riimiensä puolesta. Sellaisia ovat — valitaksemme joukosta muutamia — esim. seuraavat epigrammit:

Mua kapeat sielut kauhistaa: heiss' ei hyvä ei paha sijaa saa.

*

Hän heitti ilmaan tyhjän sanasen — ja nainen siihen kaatui langeten.

*

On aurinko kirous väsyneille: puun arvo on yksin varjossa heille.

*

Viha yhdestä puusta parempi on kuin ystävyys liimattu kokohon.