Tauti irroitti Nietzschen hiljalleen, ei vain kirjoista, jotka olivat olleet hänen kenties läheisin seuransa, vaan myös sosiaalisista suhteista: Nietzsche, jolle varsinkin syvästi eletyt ystävyyssuhteet olivat merkinneet suorastaan elämänvaiheita, alkaa kulkea sitä yksinäisyyden tietä, nousevaa vuoripolkua, jolla hän kohtaa varsinaisen filosoofisen geniuksensa. Lääkärin neuvosta vaihtaa hän usein olinpaikkaa, hän oleskelee vuoroin Engadinin ihanassa vuoristossa Sveitsissä, vuoroin Naumburgissa, vuoroin Välimeren rantamilla ja kirjoittaa — tai oikeammin runoilee pitkillä kävelyretkillään luonnossa — aforismikokoelmansa "Kulkija ja hänen varjonsa" ja "Aamuruskoja". Viimeksimainitun teoksen motoksi lainaa hän vanhasta intialaisesta hymnikokoelmasta nuo lyyrillisen aavistuttelevat sanat, joita ei voi olla sovittamatta hänen omaan tulevaan suureen luomiskauteensa:
Es giebt so viele Morgenröthen, die noch nicht geleuchtet haben.
Siinä esipuheessa, minkä Nietzsche puolikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitti tähän aforismikokoelmaan, vertaa hän itseään tämän teoksen luojana maanalaiseen työntekijään, myyrään, joka nousee päivänvaloon ja kohtaa pitkäaikaisen pimeyden jälkeen aamuruskon säteet. Italian taivaan alla, Välimeren rannoilla, alkaa hänen terveytensä parantua, Genovassa, Kolumbuksen kaupungissa, herää kuin taikaiskusta uudelleen hänen elämänuskalluksensa ja hänen työilonsa. Hän tuntee uusia voimia liikkuvan itsessään, hän on kuin uusi Kolumbus, joka kääntää laivankokkansa uusia meriä kohden:
Nach neuen Meeren.
Dorthin will ich, und ich traue mir fortan und meinem Griff. Offen liegt das Meer, ins Blaue treibt mein Genueser Sohiff.
Alles glänzt mir neu und neuer, Mittag schläft auf Raum und Zeit —: nur dein Auge — ungeheuer blickt michs an, Unendlichkeit!
Tämä toivorikas, hedelmällinen mieliala, tämä amor fati, jatkuu vielä, kun hän uudelleen vaihtaa Välimeren rannat Sveitsin vuoristoon. Hänessä tapahtuu yksi noita radikaaleja muodonmuutoksia, joita hän itse vertasi käärmeen nahanluomiseen ja jotka itse asiassa osottavat, miten suuressa määrässä hänen sielunelämänsä oli mielialojen, lyyrillisten imperatiivien hallitsema ja ohjaama. Oppi-isänsä Schopenhauerin pessimistisen tahtometafysiikan muuttaa hän voimakkaaksi elämän myöntämiseksi. Schopenhauerin sokean elämäntahdon sijaan asettaa hän yksilön määrätietoisen pyrkimyksen valtaan ja vaikutukseen: hänen yli-ihmisfilosofiansa alkaa kypsyä hänessä. Näihin aikoihin — elokuussa 1881 — välähtää niinikään hänen vuorivaelluksillaan, "6000 jalkaa ihmisen ja ajan tuollapuolen", hänen mieleensä ensi kertaa ajatus kaiken elämän ikuisesta paluusta, tuo omituinen ajatus, jonka lumoavaa vaikutusta hän on eräässä kirjeessään kuvannut runoilijan dityrambisella kuvakielellä. Tämä ajatus tai oikeammin tämä taiteellinen näkemys kuvastaa ehkä paremmin kuin mikään muu hänen uutta suhdettaan elämään, hänen "traagillista" optimismiaan. Nietzsche on tullut elämänsä onnellisimpiin vuosiin. Hän mainitsee kirjeissään tältä ajalta että hän jälleen osaa "iloisesti elää ja iloisesti nauraa". Onnentunteen rinnalla on hänen itsetuntonsa kasvanut, itsetunto, joka oli välttämätön edellytys yli-ihmisfilosofian syntymiselle. On kuin Nietzschelle ei näihin aikoihin, miehuutensa parhaina vuosina, olisi ollut vieras se keskipäivän demooni, josta munkkikronikat puhuvat ja jonka sanotaan antavan miehelle uuden ylpeyden ja itsetunnon ja uuden siveysopin. Hänen kaikkia arvoja uudestaan arvioiva filosofiansa ja hänen jättiläismäinen poleeminen tarpeensa alkavat syntyä hänessä, mutta niillä ei vielä ole sitä kovuutta ja ankaruutta, sitä leppymättömyyttä, joka niille myöhemmin on ominainen. Nietzschen sisar mainitsee elämäkertateoksessaan usein veljensä raikkaasta, iloisesta naurusta. Nietzschen teoksista kuulemme tämän naurun tuskin muulloin kuin juuri näinä vuosina, joita hän itse myöhemmin nimitti odottamattoman parantumisensa ajaksi. Hän tunsi vapautuneensa "tuskan tyranniasta", hän oli uudelleen saanut uskonsa "huomiseen ja ylihuomiseen", hän aavisti "läheisiä seikkailuja ja jälleen avoimia meriä". Ja kun hän muutamia vuosia myöhemmin muistelee tätä aikaa vertaa hän sitä huhtikuuhun, jolloin vielä tuntee talven läheisyyden, mutta samalla kevään voiton. Se kevät, jonka tulo täytti hänet "saturnaalisella" ilolla, oli hänen luomisensa suuri kausi, se, joka oli antava hänen ajatukselleen aavistamattoman kantavuuden ja tekevä hänestä, joka alkoi nähdä pyrkimyksessä valtaan elämäntahdon ylevimmän ilmaisun, yhden vuosisatansa henkisistä mahtajista. Hän tuntee tiensä johtavan ylös huimaaviin korkeuksiin, henkiseen vapauteen, jota hän ei tähän saakka ollut kokenut, eikä hän vielä aavista sitä kuilua, joka uhkaa häntä näiden korkeuksien takana. Lähestyvä luomiskausi luo eteensä iloisen varjonsa, Nietzsche elää "halkyonisia" päiviä, käyttääksemme hänen rakastamaansa sanaa, hiljaisia onnenpäiviä, joiden juhlatunnelma vaistomaisesti etsii itselleen rytmin ja riimin muotoa. Näihin aikoihin, vuosina 1881 ja 1882, osaksi Italiassa, osaksi Sveitsissä, kirjoittaa Nietzsche ne lyyrilliset runot, jotka sisältyvät teokseen, minkä pelkkä nimikin jo ilmaisee meille tämän elämänkauden perustunnelman, teokseen "Die fröhliche Wissenschaft". "Iloinen tiede" merkitsee käännekohtaa Nietzschen elämässä ja ajattelussa, se merkitsee, kuten hän itse on sitä maalailevissa, inspiroiduissa säkeissä kuvannut, lopullista ankkurinnostoa pitkälle, tuntemattomalle, suuria vaaroja ja voittoja lupaavalle matkalle lähtiessä:
Tämä ei ole kirja: on kirjat hautoja, on käärinliinoja, arkun lautoja. Tämä tahtoa on ja lupaamista, täm' on viimeisten siltojen purkamista, täm' on merituulta ja ankkurin kitinää, täm' on rattaan vääntöä, ruorin ritinää. Jo paukkuu tykki, jo tupruu sauhut, meri edessä nauraa ja merten kauhut!
Mikä matkalle-lähtö: filosoofi viikinkipurressa!