III.
Montaignen "Tutkielmat".
Anatole France tohveleissa ja ilman tohveleita.
Paul Bourget'n romaani perinnöllisyydestä.
Joseph Caillaux'n muistelmat.
Giovanni Papini ja hänen teoksensa "Kristuksen historia".
IV.
Fredrik Cygnaeus redivivus.
Gunnar Castrénin teos Juhani Ahosta.
Kirjojen elämä.
I
NIETZSCHE LYYRIKKONA.
Se joka ensi sijassa etsii lyyrikkoa Nietzschessä, löytää hänet epäilemättä alkuperäisimpänä ja voimakkaimpana niistä proosateoksista, jotka ovat antaneet Nietzschen nimelle sen aseman europpalaisessa tietoisuudessa. Hänen omalaatuisessa aforistisessa proosatyylissään tunnemme hänen lyyrillisyytensä väkevimmät siivenlyönnit. Mutta varsinaisen runomuotoisenkin lyriikan alalla on Nietzsche piirtänyt lähtemättömästi nimensä kirjallisuuden historiaan, niin ettei voi ajatella mitään edustavaa saksalaista runo-antologiaa, josta yli-ihmisen filosoofi olisi unohdettu. Itse asiassa luovat Nietzschen harvat runot mieltäkiinnittävää valaistusta tekijänsä kehityshistoriaan, samalla kun monet niistä kuuluvat tiiviissä voimassaan niihin lyyrillisiin tuotteihin maailmankirjallisuudessa, jotka kerran luettuina jäävät elämänajaksi lukijan mieleen. Tällaisten runojen merkitys on arvaamattoman suuri, ne muuttuvat vereksi meidän vertamme ja lihaksi meidän lihaamme, ne eivät vain puhu meille, ne puhuvat meissä, ja virittäessään tunteitamme ja ajatuksiamme muuttuvat ne mahdiksi meidän elämässämme. Ne nousevat, kerran kuultuina ja luettuina, elämämme vaiheissa usein huulillemme tietämättämme, ne ovat kuin sanantuojia niistä sielun hiljaisista syvyyksistä, joissa kohtalomme taotaan. Runoilijalle saattavat hänen tuotteensa ennustaa hänen tulevia vaiheitaan, koska hän luomisensa hetkenä ei anna muotoa vain sille, mitä hänessä on tietoista ja valmista, vaan myöskin sille, mitä hänessä on tiedotonta ja epävalmista, aavistelevaa ja itävää. Sama on tavallaan laita sen joka tiedottomasti muististaan reprodusoi runoilijan säkeitä. Hän "näkee unta" runoilijan sanoilla ja hänen uneensa voi menestyksellä sovittaa psykoanalyysin menettelytapoja. Niin saattavat lyyrikon säkeet välittää meille silmänräpäykseksi yhteyden sen kanssa mitä meidän sisässämme tapahtuu, antaa meidän aavistaa sen virran syvyyttä ja suuntaa, joka mahtavilla aalloillaan kuljettaa meidän tietoisuutemme kevyttä purtta.
Nietzschellä on eräitä tällaisia suuria, sykähdyttäviä säkeitä ja säkeistöjä. Jos tapaamme niitä uusista saksalaisista antologioista, niin saattaa meistä tuntua kuin päivän lyriikka niiden ympärillä ikäänkuin taikaiskusta vaikeneisi ja me vain niiden kohdalla kuulisimme kaiken suuren runouden kutsun: tua res agitur!
I.
Suurin osa Nietzschen runoista on syntynyt vuosina 1881 ja 1882. Tosin osoittavat Nietzschen jälkeenjättämien runojen päiväykset, m.m. Dionysos-dityrambit vuodelta 1888, ettei hän myöskään muina aikoina elämässään ollut lyyrillisesti täysin tuottamaton, mutta mainittuja vuosia voi pitää hänen varsinaisena lyyrillisenä kautenaan. Mitä vaihetta merkitsevät nämä vuodet Nietzschen kehityshistoriassa? Hän oli äsken sivuuttanut sen ikärajan, jota Dante sanoo "elomme vaelluksen keskitieksi", 35:nnen ikävuotensa, hänen takanaan oli joukko syviä, persoonallisuutta muodostavia elämyksiä ja kipeitä, myrskyisiä ratkaisuja, joiden mainingit eivät olleet ehtineet laantua. Hänen innostunutta, kiihkeää Wagner-kauttaan, jonka kirjallisena muistomerkkinä voi pitää nuoruudenteosta "Tragedian synty", oli seurannut ankara, intohimoinen vastavaikutus, joka ei ainoastaan kaikiksi ajoiksi erottanut entisten ystävien teitä toisistaan, vaan sai lisäksi aikaan täydellisen uuden orienteerauksen Nietzschen maailmassa. Ero Wagnerista oli epäilemättä Nietzschen elämän syvin murros, kriisi, jota voi verrata persoonallisuutta järkyttävässä voimassaan uskonnolliseen murrokseen. Se teos, jossa Nietzsche särki vanhat jumalansa ja tunnusti uskoaan uusiin oli aforismi-kokoelma "Inhimillistä, liian inhimillistä" vuodelta 1878. Jos Nietzsche Wagner-kautenaan oli uskonut ennen kaikkea taiteilijan kutsumukseen elämän selittäjänä uskoi hän nyt tiedemieheen ja tieteeseen. Nietzsche, joka vuodesta 1869 oli ollut klassillisen filologian professorina Baselissa, lähenee tällä ajankohdalla sisäisesti omaa ammattialaansa. Mutta myöskään usko tieteeseen ei tullut pitkäksi aikaa hänen elämänsä tunnukseksi. Professorinviran hoito, mihin Nietzsche perusteellisen luonteensa mukaisesti pani suurimman osan työvoimaansa, oli jo usein herättänyt hänessä ristiriidan ammattifilologin ja vapaan kirjailijan välillä ja tämä ristiriita syveni, kun filosoofi hänessä yhä voimakkaammin alkoi vaatia oikeuksiaan. Yliopistonopettajan toimi ei voinut häntä tyydyttää eikä se myöskään antanut hänelle riittävästi tilaisuutta elämänkutsumuksen suorittamiseen ammatin ulkopuolella. Nietzschen elämä kypsyi vähitellen uuteen ratkaisuun, jota väliintullut sairaus joudutti. Jo v. 1868, suorittaessaan asevelvollisuuttaan, oli hän eräässä tapaturmassa saanut vaarallisen vamman rintaansa ja ottaessaan v. 1870 sairaanhoitajana osaa Saksan-Ranskan sotaan puhkesi hänessä vaikea sairaus, joka tosin sillä kertaa meni ohi, mutta joka kuitenkin järkytti hänen terveyttään, niin ettei se koskaan sen jälkeen tullut täysin entiselleen. Mahdollisesti on tätä sairautta pidettävä ensi oireena siitä taudista, joka kaksi vuosikymmentä myöhemmin tuomitsi hänet mielisairaan varjoelämään. Unettomuus ja vaikea päänsärky vaivasivat häntä jatkuvasti ja niihin liittyi muitakin ruumiillisia häiriöitä, m.m. silmätauti, joka teki hänelle lukemisen vaikeaksi, ajoittain mahdottomaksikin. Hän on pakoitettu ottamaan virkavapautta yliopistonopettajan toimesta, mutta kun hänen terveytensä ei loma-aikanakaan parane, kypsyy hänessä päätös luopua professorinvirasta. Hän ei tunne tarvetta vain päästä rasittavasta virantoimituksesta, hänessä syntyy tarve ja halu etääntyä yleensä yhteiskunnasta ja ihmisistä, saadakseen yksinäisyydessä koota voimansa siihen filosofiseen elämäntyöhön, joka näihin aikoihin alkoi hahmottua hänen eteensä. Hän saa pyytämänsä eron professorinvirasta v. 1879. Hänen kevennyksen-tunteensa pukeutuu melkein poikamaisiin huudahduksiin: "On lystillistä että minut sekoitetaan Baselin professoriin Friedrich Nietzscheen. Vieköön piru hänet! Mitä minulla on tekemistä sen miehen kanssa." Hänen ruumiillinen tilansa kuitenkin huononi vielä entisestään, ja vuodet 1879 ja 1880 merkitsevät tässä suhteessa hänen elämänsä vaikeinta aikaa. Jatkuva unettomuus ja päänsärky sekä silmien näkövoiman heikentyminen, ajoittain miltei täydelliseen sokeuteen saakka, saivat hänen toivottamaan itselleen kuolemaa pelastajaksi kärsimyksistä. V. 1880 kirjoittaa hän sisarelliselle ystävättärelleen neiti von Meysenbugille: "Elämäni kauhea, miltei herkeämätön kärsimys panee minut janoamaan loppua, ja eräistä merkeistä päättäen onkin vapauttava aivohalvaus kyllin lähellä herättääkseen toiveita. Mitä kärsimykseen ja kieltäymiseen tulee voi viime vuosieni elämä kilpailla minkä hyvänsä askeetin elämän kanssa minä aikana hyvänsä. Luulen suorittaneeni jo elämäntyöni, tosin kuin mies, jolle ei ole suotu riittävästi aikaa."