Mutta vaikka "Viisasten kiven" tekijä ei osoitakaan suurempaa kykyä luonteenkehityksen kuvaajana, enempää kuin yleensä eepillisesti etenevien tapahtumasarjojen esittäjänä, niin puhuvat sensijaan hänen yksityiset mieliala- ja situatsioni-erittelynsä hienoista psykologisista vaistoista. Ei vain uskonnollisten, vaan myös eroottisten tunteiden, ja varsinkin näiden molempien alkuperäisten, toisiinsa yhtyneiden vaistojen kuvaajana on Larsen luonut kirjansa parhaat sivut. Vielä suuremmassa määrässä kuin Jens Dahlin ja Christian Barnesin elämykset tällä alalla kiinnittävät lukijan mieltä Holger Enken syvät uskonnolliset kokemukset ja se moraalinen viisaus, jonka tämä oppimaton kansanmies niistä johtaa. Tämän alkuperäisesti uskonnollisen miehen kärsimyksissä ja itsekurissa kirkastunut maailmankuva sisältää Larsenin kirjan suuren, kannattavan idean. Romaanin monista uskonnollisista etsijöistä on tämä entinen kuritushuonevanki ainoa, joka löytää "viisasten kiven" ja joka kykenee ojentamaan auttavan kätensä myös toisille. Häntä säestää tekijän alter ego, "kandidaatti", jolle romaanissa on annettu käsitteitä selvittävän filosoofin ja huomioidentekijän osa.

Kuvatessaan nuoria miehiä ja naisia, joihin — kuten hän sanoo — "uskonnollisuus oli iskenyt ikuisuuskouransa", on Larsen epäilemättä tavannut yhden aikamme ominaisimmista, syvimmistä piirteistä. En tunne mitään pohjoismaista romaania, jossa tämä puoli aikamme etsinnästä ja kaipuusta olisi yhtä selvästi havaittu ja kuvattu kuin "Viisasten kivessä". Tämä on Larsenin kirjan olennaisin ansio ja sen takia unohtaa kernaasti, että romaani taiteellisessa suhteessa antaa aihetta hyvinkin painaviin huomautuksiin. "De vises sten" on kaikessa papillisessa vakavuudessaan samalla kuin muistutus siitä, että kertomataiteen tulee myös kuulla mitä syvällä ajan hengessä, pinnalta näkymättömissä, tapahtuu ja kantaa siitä runouden kirkastavaa sanomaa sadoille ja tuhansille, jotka taistelevat tiedottomina itsestään ja toisistaan.

BIRGER SJÖBERGIN "FRIDAS BOK".

[Birger Sjöberg: Fridas bok. Ord och toner. Småstadsvisor om Frida och naturen, om Döden och Universum. 1921.]

Suuren nousukautensa jälkeen 90-luvulla ja vuosisadan vaihteessa elää Ruotsin lyriikka tällä hetkellä eräänlaista jälkikesää, josta kenties kaipaa syvää, alkuperäistä luomisvoimaa, mutta jonka viilenevässä ilmastossa laulurunous yhä edelleen on työntänyt uusia kukoistavia vesoja ja taimia. Yksi sellainen on ylempänä mainittu, ennestään tuntemattoman tekijän laulukokoelma, josta tuli viime vuosien suurin lyyrillinen menestys Ruotsin kirjallisuudessa ja joka yhdellä iskulla teki runoilijansa nimen tunnetuksi. Vaikkakin on ilmeistä, että kokoelman kirjallis-taiteelliset ansiot eivät yksinään riitä perustelemaan sen saavuttamaa suosiota, on Sjöbergin kirjalle kuitenkin runollisenakin tuotteena arvokkaita, harvinaisia ominaisuuksia, jotka epäilemättä takaavat sille päivän suosion vaihteluista riippumattoman aseman Ruotsin kirjallisuudenhistoriassa.

Birger Sjöbergin "Fridas bok" liittyy läheisesti bellmanilaiseen traditsioniin, ei vain siinä suhteessa että runoilija on liittänyt sävelmät lauluihinsa, vaan myöskin näiden laulujen huumorin ja realismin puolesta. Frödingin vermlantilais- ja Karlfeltin taalalaislyriikka tulee niinikään usein mieleen Sjöbergiä lukiessa. Mutta näistä kirjallisista liittymäkohdistaan huolimatta on Sjöbergin kokoelmalla oma luonteensa ja sen tekijällä oma persoonallinen tyylinsä. Tämä tyyli on ehkä enemmän maalailevaa ja kertovaa kuin lyyrillistä sanan varsinaisessa merkityksessä. Niinpä ei Sjöberg laula omissa nimissään, vaan on lainannut laulunsa erään nimittämättömän pikkukaupunkilaisen puotiapulaisen tunteiden ja elämänviisauden tulkiksi. Puotiapulaisen rakkaus Fridaan, joka kaupungin torin toisella puolen askartelee hänkin puodissaan, muodostaa kokoelman keskeisen aiheen, minkä ympärille Luonto, Kuolema ja Maailmankaikkeus sekä elämän muut suuret kysymykset luontevasti ryhmittyvät. Kokoelman laulaja-rakastajalla ei nimittäin ole vain tunteellinen ja naiselliselle viehätykselle altis sydän, vaan myöskin ajatteleva, filosoofisia kysymyksiä pohtiva mieli, joka kaupungin lainakirjastosta ja Nordisk Familjebokin palstoilta on löytänyt monta sattuvaa selitystä elämän ongelmiin. Ja viettäessään vapaahetkensä rakastettunsa kanssa antaa hän tälle syvämietteisissä esitelmissä aavistuksen kaikesta siitä ihmeellisestä, jonka perille hän luulee päässeensä.

Kirjan miehinen päähenkilö ei ole suinkaan kuvattu ironialla tai epäystävällisellä huumorilla. Hänen tunteensa ovat aidot ja syvät, ja rakkauden ääni soi puhtaana hänen tunnustuksissaan Fridalle:

Den första gång jag såg dig, då glänste sommarskyn, så bländande som svanen i sin skrud. Då kom det ifrån skogen, från skogens gröna bryn liksom ett jubel utav fåglars ljud. Då ljöd en sång från himmelen, så skön som inga flera; det var den lilla lärkan grå, så svår att observera. Den första gång jag såg dig, då glänste sommarskyn så bländande och grann som aldrig mera.

Paitsi Fridaansa rakastaa hän myöskin sitä pientä kaupunkia, jonka kohtalo on antanut hänen ja Fridan rakkauden idylliseksi ympäristöksi. Tälle kaupungille on itse Raatimies (iso alkukirjain!) eräänä innostuksen hetkenä antanut tuon sattuvan nimityksen "pikku Parisi". Kas tässä pieni näköala tuohon ihastuttavaan paikallisuuteen:

Allvarsam
blickar där fram
vår kommunala Fattiggård med ankor på sin damm.
Rosigt ljus
på Sparbankens hus;
markiser fladdra vilt och skönt
vid blåstars ryck och sus.
Så lugn, förutan rök och tjut,
Fabriken sova får.
Vårt Föreläsningsinstitut
bak gröna buskar står.
Lilla Paris,
du ligger trygg och tindrande i sommarns friska bris.