Ahon nuoruudenteosten syntymäaikojen täsmällinen määrittely ei ole kuulunut Castrénin tehtävän varsinaiseen piiriin. Siinä suhteessa voinee tuleva tutkimus täydentää hänen esitystään. Niinpä lienee Ahon ensimmäisen laajemman novellin, Markkinamiehen, alkuluku syntynyt jo vuosia ennen kuin teos (v. 1884) ilmestyi, luultavasti samoihin aikoihin kuin Sipolan Aapon kosioretki, vaikka hän myöhemmin puki sen tyylillisesti uuteen asuun. Myöskin ne mieskohtaiset elämykset ja ulkonaiset olosuhteet, jotka ovat vaikuttaneet näihin nuoruudenteoksiin, jäävät Castrénin tutkimuksessa vaille lähempää, yksityiskohtaisempaa selvittelyä. Sensijaan antaa tekijä nähdäkseni hyvinkin tarkan kuvan niistä kirjallisista vaikutuksista, jotka määräsivät Ahon realismin luonteen. Norjalaisen ja varsinkin ranskalaisen kirjallisuuden merkitystä Ahon kehitykseen on tekijä selvitellyt varsin perusteellisesti. Edellinen määrää suurin piirtein katsoen Ahon realismin laadun ennen Parisin matkaa, jälkimmäinen sen jälkeen. Kuitenkin on ainakin yksi ranskalaisen naturalismin pääteoksia, Zolan "L'assommoir", jo kauan ennen Ranskan matkaa tehnyt Ahoon, kuten hän itse vakuutti, "valtavan vaikutuksen". Niin ilmeistä kuin kuitenkin on, että Aho on oppinut sekä norjalaisilta että ranskalaisilta, niin on samalla mielestäni sanottava, että se mitä hän heiltä on saanut, on ollut pääasiassa teknillistä laatua, on rajoittunut ilmaisukeinojen kouluuttamiseen määrättyyn, ajan kirjallisten tunnussanojen viitoittamaan suuntaan. Materialisesti — jos tällä sanalla tarkoitamme sitä mieskohtaista elämänsisältöä, joka kirjallisessa taiteessa etsii ilmaisua — lienee Ahon suhde sensijaan ollut läheisempi suuriin venäläisiin kertojiin, ennen kaikkea Leo Toistoihin. Se alituinen luonnon ja kulttuurin, vapaan luonnontilan ja kulttuurin muotojen vastakkain-asettelu, joka on Ahon syvimpiä perusaiheita — hänen koko kirjallista tuotantoaan hallitseva probleemi — sehän on sama kuin Jasnaja Poljanan ajattelijan ja kertojan valtava johtomotiivi, jonka ympärille sekä hänen filosofiansa että hänen taiteellinen ihmiskuvauksensa ryhmittyy. Tämä syvällä piilevään henkiseen sukulaisuuteen perustuva yhtäläisyys määrittelee mielestäni paremmin Ahon kirjallista asemaa kuin ne ulkonaiset, teknillistä laatua olevat piirteet ja yksityiskohdat Ahon tuotannossa, jotka saattavat viedä ajatukset Kiellandiin, Maupassant’iin tai Bourget'hen.

Castrén omistaa jotenkin paljon huomiota Ahon sanomalehtimiestyölle ja täydellä syyllä, sillä tämä puoli Ahon toimintaa ei ainoastaan anna tärkeitä lisiä Ahon luonnekuvaan, vaan on se myöskin ratkaisevalla tavalla vaikuttanut sen kirjallisen muodon, lastu-tyylin, kehitykseen, jota voi pitää Ahon persoonallisimpana taiteellisena ilmaisumuotona. Castrén viittaa tähän sanomalehtitoiminnan merkitykseen lastumuodon syntymisessä, mutta ei lähemmin osoita, mitä aineksia lastutyyli on omaksunut sanomalehdestä. Tämän osoittaminen ei kuitenkaan olisi vailla mielenkiintoa, koska se epäilemättä olisi omiaan tarkemmin karakterisoimaan lastujen luonnetta. Yleinen käsitys lyyrillisyydestä lastujen ainoana hallitsevana ominaisuutena saisi tuskin tällaisesta yksityiskohtaisemmasta tyylillisestä erittelystä tukea. Pikemminkin se käsittääkseni näyttäisi, että sanomalehtikoserialla on varsin huomattava osa lastutyylin syntyyn ja että lyyrillisiinkin lastuihin useimmiten liittyy aineksia päivän aiheita käsittelevästä pakinatyylistä. Poleemisella aineksella on niinikään huomattava asema, etenkin varhaisemmissa lastuissa, jopa niin suuri, että moni niistä on menettänyt melkein koko viehätyksensä, kun se aihe, johon ne kohdistuvat, ei enää ole näkyvissämme. Huomiota ansaitsee myöskin se kehitys, joka on ensimmäisen ja viimeisen lastukokoelman välillä, kehitys, joka kulkee pikemmin lyyrillisyyttä kohti kuin siitä poispäin ja joka eräissä viime kokoelmissa on luonut muutamia pieniä unohtumattomia proosarunoja, joiden suurta kauneutta Castrén tuskin aina on täysin huomannut. Kun hän esim. sanoo Hirvi ja voimavaunu-lastun kuvitelmia luonnontieteellisesti epäillyttäväksi, on hän tietysti oikeassa, mutta tämä moite ei suinkaan tee tyhjäksi sitä mikä noissa kuvitelmissa on runollisesti oleellisinta: sitä suurpiirteistä näkyä, mikä niihin sisältyy ja missä jotakin Ahon sisimmästä sielusta, kuten minusta tuntuu, ripittäytyy. Siinähän on Ahon keskeisin aihe, kulttuuri asetettuna luonnon rinnalle ja sitä vastaan, saanut yhden kaikkein monumentaalisimpia ilmaisujaan. Lastut Lumoissa, Yllätys ja Toivioretki olisivat niinikään ansainneet muiden joukosta tulla erikoisesti huomatuiksi, koska ne mielestäni merkitsevät Ahon lastutaiteen huippuja. Sellaiset kansanomaisiksi muuttuneet nuoruudenlastut kuin Kosteikko, kukkula, saari ja Alakuloisuuden ylistys eivät mielestäni saavuta näiden persoonallisten, syvien proosarunoelmien taiteellista voimaa.

Sitä taiteellista täydellisyyttä lähentelevää virheettömyyttä, joka on ominainen parhaille Ahon lastuista, ei hän, kuten tunnettu, koskaan saavuttanut laajemman kirjallisen muodon puitteissa. Samoinkuin hänen yrityksensä draaman alalla, kuuluvat hänen suurimmat teoksensa Panu ja Kevät ja takatalvi epäilemättä niihin, joissa ulkonaisen aineiston värikäs runsaus turhaan koettaa peittää inspiratsionin voimattomuutta. Siihen verraten epäedulliseen loppuarvosteluun, jonka Castrén antaa jälkimmäisestä romaanista, olisin sentähden valmis yhtymään, ulottaen sen suuremmassa määrässä kuin hän tekee myöskin edelliseen romaaniin. Itse asiassa voi helposti havaita, jos lukee niitä arvosteluja, joita Ahon ensimmäiset teokset saivat osakseen, miten määrätyt arvovaltaiset kriitikot liiaksi painostamalla kirjailijakutsumukseen liittyviä kansallisia velvollisuuksia, saivat Ahon, joka oli joskus melkein liiankin herkkä seuraamaan arvostelijain neuvoja, poikkeamaan omalta varsinaiselta alaltaan. Suuren proosaeepoksen luominen ei ollut Ahon runoilijaluonteen mukaista ja historiallisen aiheen käsittelyyn puuttui häneltä ei ainoastaan kouluutusta ja tietopuolisia edellytyksiä, vaan myöskin — mikä on tärkeintä — sitä romanttista mielikuvitusta, joka helposti koteutuu kaukaisiin aikoihin ja olosuhteisiin. Juhani Ahon parhaiden teosten lähtökohta on likeinen todellisuuden havainto, hän tarvitsi jotakin konkreettista, silmin nähtyä tai omakohtaisesti koettua, ennenkuin hänen mielikuvituksensa sai aiheen valtaansa ja kykeni sitä menestyksellä kehittämään. Saattaa suorastaan kysyä, olisiko Aho jonkin muun kirjailijakoulun kuin realismin aikana — esim. romanttisten taideihanteiden vallitessa — lainkaan keksinyt kirjailijakutsumusta omaksi alakseen. Niin tyypillinen realisti on Aho kaikilta vaistoiltaan.

Mitä Ahon viimeisen, Juha-romaanilla alkavan kauden erittelyyn ja arviointiin tulee, olisi tekijä kenties voinut, niin sattuvaa ja hienosti ymmärtävää kuin hänen esityksensä yleensä onkin, enemmän korostaa sitä eetillistä piirrettä, joka on sille ominainen ja jota ei samanlaisena tapaa nuoruuden teoksissa. Tämä siveellinen mielenkiinto sitoo sellaisetkin teokset kuin Rauhan erakko ja Hajamietteitä kiinteästi Ahon muun samanaikaisen varsinaisen kaunokirjallisen tuotannon yhteyteen. Siihen liittyy, etenkin Muistatko-kirjassa ja eräissä lastuissa eetillisen itsetutkistelun tarve, joka tekee hänen viimeiset teoksensa hänen kaikkein persoonallisimmikseen. Jonkinlaisena edeltäjänä tälle itsetutkistelulle voi pitää sitä itseivaa, joka on painanut leimansa Olavin sekä Helsinkiin- ja Yksin- kirjojen sankarien kuvaukseen.

Monen yksityisen teoksen erittelyyn ja arviointiin nähden voisi luonnollisesti niinikään esittää eriävän mielipiteen tai saattaisi toivoa, että tekijä olisi yksityiskohtaisemmin perustellut kantaansa. Kenties ei tekijä myöskään ole, varsinkaan tutkimuksensa loppupuolella, ottanut riittävästi huomioon suomenkielisen kritiikin esittämiä näkökohtia Ahosta ja hänen yksityisistä tuotteistaan. Kun Castrén mainitsee esim. Homénin ja Vaseniuksen arvostelut Tuomiosta olisi niiden rinnalla ansainnut huomion Gunnar Suolahden "Ajan" vuosikerrassa 1908 julkaisema kritiikki, joka epäilemättä sisältää sattuvinta, mitä tästä kiistanalaisesta näytelmästä on kirjoitettu. Varmaan olisi myöskin lähempi vertailu Ahon tuotannon ja muun samanaikaisen suomalaisen kirjallisuuden välillä voinut antaa mieltäkiinnittäviä lisiä Ahon kirjailijakuvaan. Ei voi myöskään olla panematta merkille, että Castrén esittää Ahon etenkin hänen viimeisissä vaiheissaan jotenkin erillisenä, ilman varsinaista kirjallista ympäristöä tai vuorovaikutusta ammattitoverien kanssa.

Castrénin teoksen kirjallisen luonteen mukaisesti jää Ahon persoonallisuus, mikäli se on etsinyt ilmaisua ulkopuolella hänen kaunokirjallisen tuotantonsa, pääasiassa syrjään. Sentähden puuttuu Ahon luonnekuvasta tässä teoksessa epäilemättä eräitä piirteitä, joita myöhempi tutkimus varmaan on siihen lisäävä. Suurempana rajoituksena Castrénin tutkimuksessa pitäisin kuitenkin sitä, ettei tekijän, huolimatta yksityisiin tuotteihin kohdistuvista hienoista ja usein syvällemenevistä erittelyistään, ole mielestäni aina onnistunut vakuuttavasti esittää sitä, mikä muodostaa sisäisen yhteyden Ahon eri teosten välillä, persoonallisen ytimen, sen mikä antaa käsitteelle Juhani Aho sen oleellisimman sisällön. Tämä sisäisemmän, synteettisemmän kuvan puute esitettävän persoonallisuudesta luullakseni myös selittää, että se runsas tunnustus, minkä Castrén tutkimuksensa lopussa antaa Juhani Ahon elämän- työlle, ei tunnu niin vakuuttavalta kuin toivoisi. Mutta näistä, osaksi tutkimuksen luonteesta johtuvista rajoituksista huolimatta, on Castrénin samalla kertaa hienon kritiikin ja lämpimän sympatian leimaama teos Juhani Ahosta omiaan syventämään lukijakunnan käsitystä sen kirjallisen elämäntyön merkityksestä ja laadusta, missä Suomen kansa vuosikymmenien aikana näki hienoimpien ajatustensa ja tunteidensa löytäneen ilmaisunsa. Suomenkielinen yleisö on tämän teoksen johdosta todellisessa kiitollisuudenvelassa ruotsinkieliselle kirjallisuushistorioitsijalle, jonka tutkimus on uusi todistus siitä, kuinka lähellä suomen- ja ruotsinkielinen kulttuuri tässä maassa ovat toisiaan.

KIRJOJEN ELÄMÄ.

(Kirjallisuusviikolla 1923.)

Kuinka rikasta, salaperäistä elämää elävätkään kirjat meidän läheisyydessämme, jatkuvassa vuorovaikutuksessa kanssamme, kasvattaen meitä hyvään ja pahaan, säestäen ilojamme ja surujamme, seuraten meidän askeleitamme kehdosta hautaan! Kuinka moni kirja onkaan ottanut osaa elämämme vaiheihin, alkaen siitä kirjasta, josta opimme sisäluvun taidon, siihen kirjaan saakka, jolla ehkä viimeisellä tautivuoteellamme lyhennämme pitkiä unettomia tunteja! Nykyaikaisessa kulttuurielämässä on kirja epäilemättä mahtavin ja tärkein väline ja niinkuin elinvoimainen kasvisto on se levittänyt vesojaan jokaiseen suuntaan ja kaikille aloille. Kirjat muodostavat ikäänkuin luonnon luonnossa — samaan tapaan kuin puhumme valtiosta valtiossa —, ne luovat sen ilmakehän, jossa jokainen kulttuuri elää ja hengittää, ja vasta kirjallisuutensa mukana kuolee kulttuuri lopullisesti. Niin kauan kuin Homerosta, Platonia, Lucretiusta ja Horatiusta luetaan, elää jotakin antiikista vielä barbaarien keskuudessa. Kirjat ovat viestin juoksijoita vuosisatojen ja sukupolvien välillä, kirja on niinikään valtavin kaukoputki, jonka ihmisajatus suuntaa tuntematonta tulevaisuutta ja kaaosta kohti. Kirja on uskontojen, tieteen ja runouden paras liittolainen, ihmisen hiljaisin mutta uskollisin seuralainen hänen matkallaan elämän läpi.

Habent sua fata libelli — kirjoilla on omat kohtalonsa. Nämä kohtalot saattavat oikullisuudessaan muistuttaa ihmiselämän vaiheita. Ne ovat monessa suhteessa yhtä mieltäkiinnittävät kuin opettavat. Kuinka moninaiset voivatkaan kirjan kohtalot olla siitä hetkestä lähtien, jolloin se käsikirjoituksena jättää tekijänsä kammion, siihen hetkeen saakka, jolloin se muuttuu makulatuuriksi ja kuolee enemmän tai vähemmän verkkaisen kuoleman! Ja kuinka eri pitkä onkaan kirjojen ikä! Toiset elävät sukupolvesta sukupolveen, vuosisadasta vuosisataan, painoksesta painokseen, toiset elävät lyhyemmän ajan kuin tekijänsä, useat ovat kuolleita jo syntyessään. Kirja elää niin kauan kuin sitä luetaan. Kun ei kukaan sitä enää lue, on se kuollut. On kirjoja, jotka voivat vuosisatojen ajan olla näennäisesti kuolleita — nukkua ikäänkuin letargista unta — herätäkseen jälleen uuteen, täyteen elämään. Niin on tapahtunut useille antiikkisen kirjallisuuden tuotteille ja niin on äsken tavallaan tapahtunut m.m. 1600-luvun saksalaisen mystikon Angelus Silesiuksen runoille. Aikakausi voi ikäänkuin löytää itsensä jostakin teoksesta, jonka ohi sukupolvet jo ovat kulkeneet välinpitämättöminä ja kylminä. Saman tekijän kirjoista voi toinen ajankohta kohdistaa mielenkiintonsa vain määrättyihin teoksiin ja sivuuttaa toisia, joita toinen aika on ihaillut. Kuka lukee enää Voltairen oopperamaisia tragedioja tai hänen yhtä kuivaa kuin virheetöntä "La Henriade"-eepostaan, jotka aikalaistensa silmissä kohottivat tekijänsä Parnasson korkeimmille huipuille ja yksinään riittivät ratkaisemaan vanhan riitakysymyksen siitä, oliko antiikin runous vaiko moderni kirjallisuus katsottava arvokkaammaksi? Sen sijaan on se "kaaos kirkkaita ajatuksia", joka välähtelee Voltairen romaaneissa ja kirjeissä (sekä eräissä hänen pienemmissä runoissaan), meille vielä täysin nautittava. Hänen vitsinsä on osoittautunut paljon sitkeähenkisemmäksi kuin hänen traagillinen paatoksensa. Missä on se nuori mies, joka nykyään tekisi itsemurhan Goethen "Wertherin" järkyttämänä (niinkuin kerrotaan tapahtuneen 1700-luvulla)? Meidän suhteemme Goethen nuoruuden kirjeromaaniin on paljon viileämpi kuin tunteellisen saksalaisen rokoko-ajan. Toiselta puolen on vasta myöhempi aika voinut täyteen mittaansa arvioida Goethen useampien muiden teosten merkitystä. Schopenhauer sai odottaa lähes ihmisiän yleisöä filosofiselle pääteokselleen, joka vasta vuosikymmeniä syntymisensä jälkeen löysi kiitollisen, ihastuneen lukijakuntansa. Historialliset tapaukset voivat äkkiä tehdä jonkin kirjastojen pölyyn hautautuneen teoksen suosituksi ja kansanomaiseksi. Niin ovat esim. Fichten "Puheet Saksan kansakunnalle" tällä hetkellä niitä kirjoja, joista Saksa nykyisessä alennuksessaan etsii karaisua ja rohkaisua. Ja jos luomme katseemme nykyhetken uusiin suuriin kirjakauppamenestyksiin, niin voimme helposti havaita, miten Spenglerin kuuluisa "Länsimaan perikato" epäilemättä saa kiittää maineestaan, paitsi kieltämättömiä omia ansioitaan, sitä seikkaa, että sen historian, filosofia on sopusoinnussa sodanjälkeisen yleisen kulttuuri-pessimismin kanssa. Sodan edellä Europpa ei olisi suinkaan samalla innostuksella kuunnellut oman kulttuurinsa joutsenlaulua.