Mutta olenkin jo joutunut suhteellisen kauas tri Forsmanin tutkimuksista, joihin viittaaminen on ollut näiden rivien lähin tarkoitus. Joskin Forsmanin sisältörikas, tuloksellinen kirjallisuushistoriallinen tutkimus pääasiassa kääntyy ammattimiesten puoleen, on se omiaan myös suuremmalle yleisölle selventämään ja tarkistamaan tyypillisimmän romantikkomme kuvaa: luontaisen aristokraatin, jolla oli demokraattisemmat mielipiteet kuin useimmilla aikalaisistaan, ranskalaisen koulun käyneen "grand seigneur'in", joka rakasti kieltämme eräänlaisella hyljätyn epätoivoisella rakkaudella, uneksijan, joka monessa yhteiskunnan kysymyksessä oli realipoliittisempi ja kaukonäköisempi kuin aikalaisensa. Topelius on jossakin sanonut, että Cygnaeus on peittynyt siihen laihoon, joka on kasvanut hänen omasta kylvöstään. Näin suureen tunnustukseen voi jälkiaika tuskin yhtyä. Kansallisen herätysaikamme suuret kylvömiehet tapaamme Cygnaeuksen lähimpien ystävien piiristä. Yksi heistä, miehekäs Runeberg, kätki aina Cygnaeukselle antamaansa tunnustukseen pienen kriitillis-leikillisen kärjen. Tämä Runebergin suhde Cygnaeukseen on suuresti katsoen tullut myöskin jälkipolven kannanotoksi. Me tavoittelemme turhaan lujaa, vakuuttavaa ydintä hänen persoonallisuudessaan. Kansallisen herätysaikamme miesten taistelurintamassa edustaa hän meidän mielikuvituksessamme pikemmin niinsanoakseni musiikkia ja lippua kuin varsinaista taistelijaa. Häneen soveltuvat tavallaan, tosin kääntäen, hänen omat sanansa Sabelfanasta:
Te nuijaks ootte liian hento, on lipuks teidät luonto aikonut.
GUNNAR CASTRÉNIN TEOS JUHANI AHOSTA.
Tuskin on muste Juhani Ahon viimeisen kynän jäljiltä kuivunut, kun hänen elämäntyönsä jo on joutunut historiallisen käsittelyn ja arvioinnin esineeksi, vieläpä laajassa kaksiosaisessa teoksessa [Gunnar Castrén: Juhani Aho. I ja II. — 1922]. Tri Gunnar Castrénin tutkimus Juhani Ahosta on tullut yleisön käteen hetkellä, jolloin useimmat Ahon lukijat tuskin vielä ovat tottuneet ajattelemaan häntä ja hänen elämäntyötään historiaan kuuluvana sillä tavalla kuin vain se voi siihen kuulua, joka peruuttamattomasti on meidän joukostamme riistetty. Ahon kuolinsanoma on siihen vielä liian tuore. Meidän on vaikea suhtautua historiallisesti henkilöön, jonka äänen olemme vielä kuulevinamme korvissamme.
Mutta toiselta puolen ei voi kieltää, että Ahon laadussa oli jotakin, joka jo hänen eläessäänkin, hänen viimeisinä vuosinaan, olisi helpottanut historiallista suhtautumista häneen ja hänen elämäntyöhönsä. Hänen merkitsevimmät teoksensa, ne jotka laskivat perustan hänen maineelleen ja jotka yleisön tietoisuudessa antoivat hallitsevat piirteet hänen kirjailijakuvaansa, olivat ajassa vuosikymmenien päässä, kuuluen oleellisesti siihen 1880-lukuun, jonka henkiset harrastukset ja kirjalliset ihanteet jo olivat menettäneet aktuaalisuutensa. Tähän tulee lisäksi, että Aho itsekin alkoi viimeisinä aikoinaan katsoa omaa kehitystietään historiallisesti samassa kun hänessä heräsi tuo vanhenevalle kirjailijalle niin ominainen tarve tehdä tiliä omasta elämästään. Tämä harrastus on luonnetta antava Ahon kaikille viimeisille kirjoille, ennen kaikkea Muistatko-teokselle ja Hajamietteille kapinaviikolta, jotka kumpikin suurelta osalta ovat katsottavat omaelämäkerrallisiksi tuotteiksi. Kirjallisuushistorioitsija, joka lähtee kuvaamaan Ahon elämää ja kehitystietä, voi näin ollen löytää arvokasta tukea tehtävässään niistä kirjoista, joilla Aho päätti neljä vuosikymmentä kestäneen työpäivänsä.
On pidettävä onnena, että Ahon ensimmäinen elämäkerrallinen kuvaus ja kirjallishistoriallinen tulkinta on joutunut niin kouliintuneen ja hienon tutkijan käsiin kuin Castrén, tutkijan, jolla sitäpaitsi näyttää olevan — mikä ei suinkaan ole vähimmin tärkeää — luontaisia edellytyksiä suhtautua sympatialla Ahon persoonalliseen laatuun. Viimeksimainitun ominaisuuden merkitys on arvosteltava hyvinkin suureksi, sillä missä kirjallisuustutkijalta puuttuu todellinen myötätunto kuvattavaansa kohtaan, puuttuu häneltä myös syvempi psykologisen myötäelämisen kyky, ja esitettävän persoonallisuuden tarjoamat sielulliset probleemit jäävät hänelle itse asiassa yhtä moneksi selittämättömäksi salaisuudeksi. Tosin ei Castrénin tutkimus Juhani Ahosta ole hänen kaikkein parhaitaan — se ei mielestäni vedä vertoja hänen erinomaiselle kirjalleen Creutzista - sen, Ahon teosten kronologian mukaan toisiaan seuraavissa luvuissa kaipaa kyllä usein voimakkaampaa, persoonallisempaa jäsentelyä ja syvempiä, Ahon kirjailijaluonteen ytimeen tunkevia näköaloja. Jo se seikka, että Castrén on käyttänyt vain painettuja lähteitä, on niinikään luonnollisesti rajoittanut hänen mahdollisuuksiaan ei vain Ahon elämän kuvauksen alalla, vaan myöskin Ahon teosten syntyhistorian selvittelyssä. Mutta ottaen huomioon nämä rajoitukset, voi mielestäni kiitollisuudella todeta, että Castrén on suorittanut ensimmäisen historiallis-kriitillisen yleiskatsauksensa Ahon tuotantoon ja kirjailijakehitykseen huomattavalla taidolla, vetäen varmalla kädellä Aho-tutkimukselle suuret, hallitsevat suuntaviivat, joiden puitteissa tuleva Aho-kirjallisuus epäilemättä kauan tulee liikkumaan.
Elämäkerrallisessa suhteessa antaa teoksen alkupuoli enimmän. Lapsuusvuosien kuvaus, johon Ahon omista teoksista voi saada runsaasti aineistoa, on täyteläisin, myöskin ylioppilasaikojen esitys, mihin Castrén on kiinnittänyt aivan erikoista huomiota, on suhteellisen laaja, mutta 1880-luvun puolivälistä ohenee elämäkerrallinen kuvaus vuosi vuodelta, antaakseen lopulta tilaa melkein yksinomaan teosten erittelylle. Esipuheessaan sanoo Castrén tahtoneensa etsiä Ahon persoonallisuutta hänen teoksistaan ja epäilemättä onkin tämän tutkimuksen varsinainen merkitys Ahon teosten psykologis-esteettisessä analyysissä. Siihen puoleen kiintyy vaistomaisesti lukijan päähuomio hänen verratessaan omaa kuvaansa Juhani Ahosta siihen kuvaan, jonka kirjallisuushistorioitsija hänestä antaa.
Tekijä mainitsee joukon kirjoja, joista voi katsoa Ahon koulu-aikanaan saaneen ensimmäiset kirjalliset herätteensä. Luetteloa voisi varmaan moneen suuntaan täydentää. Ahon isä oli 1870-luvulla ostanut — Ahon oman kertomuksen mukaan allekirjoittaneelle — edellisen papin kirjaston, missä oli m.m. ruotsalaisten kuvalehtien Familje-Journalin ja Ny illustrerad Tidningin vuosikertoja, jotka välittivät nuoren Juhani Ahon ensimmäisen tuttavuuden kaunokirjallisuuden kanssa. Erikoisesti jännitti pojan mieltä Setä Tuomon tuvan tapaan kirjoitettu jatkonovelli "Semona eller svart blod", joka valitettavasti jäi kesken, kun aikakauslehden vuosikerta ei ollut täydellinen. Myöskin toisen romaanin "Dubbelgångaren" oli Aho vielä viimeisinä elämänvuosinaan säilyttänyt muistossaan näiden kuvalehtien sisällöstä. Samaan aikaan kuin "Genoveva", jonka Castrén mainitsee, tuli myöskin "Robinson Crusoe" Juhani Ahon näköpiiriin. Lyseon kirjastosta lainaili Aho varsinkin Dumas'ta, jonka teoksista hän luki "Bracelonin varakreivin" saksankielisenä käännöksenä. Suomenkielisistä runoilijoista, jotka kouluaikana kuuluivat Ahon kirjallisiin tuttavuuksiin mainitsee Castrén Kiven ja Oksasen. Niihin on lisättävä ainakin Schrowe ja Olli Vuorinen, jonka viimeksimainitun Aho kertoi tehneen häneen poikana "voimakkaan vaikutuksen". Ulkomaalaisista lyyrikoista, joita hän koulupoikana harrasti, muisti Aho elämänsä viime vuosina vain Heinen "Buch der Lieder'in". Sen sijaan lienee Goethe jäänyt kaikiksi ajoiksi Aholle vieraaksi. Mitään järjestelmällistä kirjallisuuden lukemista ei Aho koskaan harrastanut ja siitä johtui, että hänen tuntemuksensa maailmankirjallisuuden suurimpiinkin nähden usein oli huomiota herättävässä määrässä vajavainen.
Mieltäkiinnittävä on tavallaan kysymys, onko luettu kirjallisuus herättänyt Ahossa ensi kerran tietoisuuden tai ainakin aavistuksen omasta tulevasta kutsumuksesta. Castrénin mukaan saattaisi olettaa, että suomalaisen kansanrunouden ja Runebergin maailma ensikerran ovat antaneet hänelle aavistuksen omasta kirjailija-kutsumuksesta. Näiden rivien kirjoittajalle kertoi Aho kuitenkin, että Björnson ensimmäisenä herätti hänessä tämän tunteen — tunteen, jota Aho tulkitsi Schillerin säkeellä "Auch ich bin in Arkadien geboren". Kun ajattelee, miten paljon lähempänä norjalaisen kertojan talonpoikaiskuvaukset ovat sitä kirjallisuusmuotoa, joka tuli Ahon varsinaiseksi alaksi, kuin Runebergin tai Kalevalan ja Kantelettaren runous, niin ymmärtää, että Björnsonin vaikutus todella on voinut olla näin herättävää laatua. Aho koetti välittää kuopiolaisille tuttavilleenkin ihailuaan norjalaista kohtaan. Niinpä esitti hän Lukuseurassa, jonka jäseniä hän oli, jonkin Björnsonin kertomuksen löytämättä kuitenkaan vastakaikua innostukselleen. Toisten kylmäkiskoisuus tuotti Aholle niin suuren pettymyksen, että hän erosi heistä ja kulki sen jälkeen kirjallisine harrastuksineen omia teitään.
Ahon ensimmäinen kirjallinen forum oli, kuten Castrén mainitsee, kuopiolaisen rouva Steniuksen salonki, jolla oli käsinkirjoitettu äänenkannattaja "Sirkka". Castrénille ei näytä olevan tunnettua, että tällä lehdellä oli Kuopiossa kilpailijansa, "Muurahainen", jonka eräät kirjoitukset tarjosivat Aholle tilaisuuden abiturienttivuonna ensimmäiseen kirjalliseen polemiikkiin, mille hän antoi sirkan ja muurahaisen välillä suoritetun kaksinpuhelun muodon.