Että Cygnaeus oli luonteeltaan tyypillinen romantikko on yleisesti tunnettua, mutta että hänen maailmankuvansa ja mielipiteensä myös ovat ratkaisevalta osalta muodostuneet määrättyjen ruotsalaisten ja saksalaisten romantikkojen vaikutusten alaisena, sen on vasta Forsman uudessa teoksessaan yksityiskohtaisesti osoittanut. Se kaikkien hyötynäkökohtien halveksuminen, se kunnioitus historiallista muinaisuutta kohtaan, joka aina esiintyy hänelle nykyhetken arkipäiväisyyden loistavana vastakohtana, se sankaripalvonta samoinkuin yleensä se historiankäsitys, joka on Cygnaeukselle ominainen, on runsaassa määrässä saanut virikettä ja lopullista muotoansakin Geijeriltä ja Tegnériltä — varsinkin ensiksimainitulta — ja osaksi heidän kauttaan, osaksi välittömästi saksalaisesta ajatusmaailmasta, Kantin, Fichten ja Schellingin filosofiasta ja Schillerin runoudesta. Tekijä on lukuisilla lainauksilla osoittanut, miten läheisesti Cygnaeus itse asiassa liittyy yleiseen romanttiseen ajatteluun Saksassa ja Skandinaviassa ja ilman epäilystä on tunnustettava että Cygnaeus "kirjailijana ja ajanilmiönä" tulee tätä taustaa vastaan nähtynä ymmärrettävämmäksi, — helpommin — käsiteltäväksi. Hänen kirjallishistoriallinen asemansa yhtenä yleisen eurooppalaisen romantiikan tyypillisimpänä kirjallisena edustajana tulee hyvinkin yksityiskohtaisesti määritellyksi. Hän oli todella "ajanilmiö", niinkuin tekijä hiukan kaksimielisesti kirjansa kansilehdelläkin sanoo. Kenties on tekijä jossakin määrin enemmänkin kuin välttämätöntä olisi ollut, asettanut Cygnaeuksen riippuvaisuusasemaan määrätyistä ulkomaisista esikuvista, ottamatta aina huomioon niitä vaikutuksia, joita Cygnaeus on voinut saada lähempää, m.m. lapsuutensa kodista, puhumattakaan siitä että Cygnaeuksen "aatteilla" niiden sovinnais-kirjallisesta luonteesta huolimatta, on tietysti Cygnaeuksen omassa persoonallisuudessa voinut olla määräävin perustelunsa. Jos tekijä olisi ulottanut mielenkiintonsa suuremmassa määrässä myös tähän puoleen Cygnaeus-kysymyksessä, jolloin samalla elämäkerrallisen kronologian tarkempi seuraaminen olisi ollut tarpeen, olisi hänen kirjansa voinut tarjota meille vielä elävämmän, yhtenäisemmän kuvan Cygnaeuksen persoonallisuudesta ja kehityshistoriasta. Mutta se tehtävä on olennaisesti ollut sen aatehistoriallisen tutkimuksen ulkopuolella, jonka tri Forsman on valinnut varsinaiseksi aiheekseen. Kaikkine puutteinensakin jää siten se elämäkerrallinen kuvaus, jonka Emil Nervander v. 1892 antoi Cygnaeuksesta tämän koottujen teosten yhteydessä ainoaksi varsinaiseksi Cygnaeus-elämäkerraksi. Mutta samalla on sanottava, että se, joka Forsmanin tutkimuksiin perehdyttyään käy uudelleen lukemaan Nervanderin teosta, saa entistäkin voimakkaamman vaikutelman Nervanderin kirjan cygnaeusmaisesti häälyvästä ja epäkriitillisestä luonteesta. Kun Cygnaeuksen elämä ja persoonallisuus tämän jälkeen esitetään yhtenäisessä teoksessa Suomen kansalle — milloin se tapahtuu, lienee hyvinkin epämääräistä, sillä mielenkiinto häntä kohtaan ei ole enää aivan suuri — niin on tuo teos nyt varmaan monessa keskeisessä kohdassa poikkeava Nervanderin Cygnaeus-kuvasta.
Ne monet kirjallishistoriallisesti mieltäkiinnittävät uudet näköalat, joita tri Forsman avaa teoksessaan, sekä hänen kaikessa niukkuudessaanko sattuva loppuarvostelunansa Cygnaeuksesta, saavat lukijan määrittelemään ja ehkä myös jossakin määrin uudestiarvioimaan suhteensa tähän omituiseen "suurmieheen", joka on kirjoittanut draamoja, joita ei ole koskaan näytelty, runoja, joita ei kukaan lue, ja suuren joukon muita kirjoitelmia, joista vain perin harvat ovat todella jääneet elämään. Sillä, joka tällä hetkellä tarttuu Cygnaeuksen teoksiin etsiäkseen niistä selitystä hänen maineelleen, mikä on tahtonut liittää hänen nimensä samaan loistavaan tähtisikermään kuin Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin nimet, on tuskin enää täysiä edellytyksiä löytää sitä mitä hän etsii. Ja pettymyksen tunne voi aiheuttaa liiankin voimakkaan vastavaikutuksen. Cygnaeuksen lyyrillisten tuotteiden kalsea runottomuus, jonka sisäistä köyhyyttä vielä mahtipontinen kaunopuheisuus korostaa, hänen draamojensa rakenteellinen muodottomuus, keskityksen ja ajatuskurin puute hänen historiallisissa ja esteettisissä kirjoituksissaan — kaikki nämä ilmeiset ja suuret kielteiset ominaisuudet Cygnaeuksen kirjailijatoiminnassa voivat panna ajattelemaan, että tämä "suurmies" historiallisestikin arvostellen olisi vain jonkinlainen näköharha, jonka takana on suhteellisen vaatimaton todellisuus. Tämä suomalainen Lamartine — minkä nimen B.O. Schauman hänelle omaksui — tuntuu toisinaan muistuttavan ranskalaista esikuvaansa vain sikäli kuin korulause voi muistuttaa elävää tunnetäyteistä sanaa. Tällä ja tämäntapaisella vastavaikutuksella on luonnollinen selityksensä siinä epäilemättömässä yliarvioinnissa, jonka esineeksi Cygnaeus on tullut, mutta sekin voi helposti eksyä suhteettomuuteen ja liioitteluun.
Eikö Cygnaeuksen kylmän-kaunopuheisessa lyriikassa toisinaan helähdä sävel, joka kantaa kaikuja persoonallisista taisteluista ja kärsimyksistä, traagillinen sävel, jonka aitoudesta emme voi erehtyä? Viittaan vain yhteen runoon, jossa kipeä mieskohtainen elämys on pukeutunut välittömään, yksinkertaiseen lyyrilliseen muotoon: runoon "En fråga" (Kysymys), jossa Cygnaeus valittaa että hänen runonsa kieli tekee hänet muukalaiseksi isien maalla. Ei ole milloinkaan suomalaissyntyisen runoilijan huulilta kuultu vilpittömämpää valitusta sen johdosta, että se kieli, jota hän käyttää, ei ole hänen kansansa kieli, hänen "äidinkielensä" (1860-lukuun saakka pidettiin suomenkieltä, kuten tunnettua, jokaisen Suomen kansalaisen varsinaisena "äidinkielenä"). Jotakin samantapaista lienee Suomen ruotsinkielisistä runoilijoista vain Tavaststjerna myöhemmällä kaudellaan joskus tuntenut. Siteeraan seuraavassa suomalaisena käännöksenä pari säkeistöä tästä Cygnaeuksen koruttomimmasta runosta, jolla traagillisen elämäntuntonsa puolesta on varsin keskeinen asema hänen lyriikassaan.
Tään kansan sydämestä erottaa mun se kieli, jolla laulan, kaiullaan ja ykskään kuiskauksistani saa mun ei synnyinmaani syömeen oikeaan. Ah, niinkuin huulet sen, ken näkee unta, vain liikkuu, sanoja ei kuule ken, niin on mun tunteheni valtakunta, mun muukalaisen maalla isien. Täst' eikö nousemusta horroksesta? Tää eikö lumo lakkaa konsanaan? Jo eikö koita päivä, katvehesta kun lauluni saa syömeen synnyinmaan, kun tuntehesi tulkituiksi näät sä, mun oma kansani, sa kallehin? Vai viimeisnäkö tiedottomaks jäät sä, siit että itseäs ma tulkitsin?
Cygnaeuksen runoilijatragiikka oli kyllä syvemmällä kuin hän itse kuvittelee. Se ei suinkaan ollut vain siinä, että häneltä puuttui "äidinkielen" taito, häneltä puuttui paljon enemmän: todellinen runoilijalahja, joka tekee sanan eläväksi ja löytää tiensä aikalaisten sydämiin ja jälkipolven muistoon. Mutta tästä suuremmasta ja niinsanoakseni tiedottomammasta tragiikasta huolimatta tunsi Cygnaeus epäilemättä puutteellisen suomenkielentaitonsa kipeänä mieskohtaisena elämyksenä, kipeämpänä kuin kukaan toinen siitä valitusta piiristä — Runeberg mukaanluettuna — johon hän nuoruudestaan lähtien kuului. Hän tunsi usein tarvetta tulkita kiintymystään ja rakkauttaan suomenkieleen. "Herttua Juhanan nuoruudenunelmien" viidennen näytöksen tunnetussa ensi kohtauksessa tekee hän sen juhlallisen pateettisella tavallaan kuvatessaan Petrosan vuorosanojen välityksellä Juhanaa puhumassa suomea Turun torilla:
Hän puhuu kansan äidinkieltä, jotta ei vieras, jäinen voima erottaa sais kansan sydäntä sen ruhtinaasta.
Cygnaeuksen runous ei ehkä aina kaipaa siinä määrin täydentäviä selityksiä kuin professori Törnegren aikoinaan hiukan häijysti edellytti väittäessään, että olisi tarvis perustaa erikoinen oppituoli hänen tulkitsemisekseen. Mutta kieltämätöntähän on — niinkuin tri Forsmankin on tutkimuksessaan osoittanut — että hänen kirjailijatoimintansa painavin ja mieltäkiinnittävin osa on hänen proosansa, etenkin hänen kriitillinen proosansa, joka yhä vielä löytää kiitollisia lukijoita. Hänen tutkimuksensa Kalevalan traagillisesta aineksesta on vielä parhainta mitä kansalliseepoksestamme esteettiseltä kannalta on kirjoitettu. Ja hänen suuret ansionsa Runebergin, Kiven ja Wecksellin tulkkina antavat hänelle kirjallisuushistoriassamme kunniasijan, jota hänen on helppo puolustaa vielä senkin jälkeen kun hänen runoudelleen varattu huomio on supistunut vain kylmäksi maininnaksi.
Varmaan on tri Forsman osunut oikeaan, sanoessaan että "välittömin ja hedelmöittävin" oli kuitenkin Cygnaeuksen isänmaallisten puheiden vaikutus. Meillä ei tietysti enää ole mahdollisuutta arvostella hänen puheitaan, sillä niissäkin tapauksissa, joissa puheiden sanamuoto osaksi tai kokonaan on säilynyt, puuttuu tärkein edellytys: puhutun sanan vaikutusta ei milloinkaan voi luetusta päätellä, kaikkein vähimmin silloin, kun esittäjän voima juuri on puhetaidollisella alalla. Puhetta kuunteleva yleisö on aina suuremmassa tai pienemmässä määrässä n.k. joukkopsyyken lakien alainen, se muodostaa oman erikoisen kaikupohjansa, jota lienee vaikea vuosikymmenien jälkeen ja muuttuneissa historiallisissa oloissa "rekonstruoida". Ei ole varmaankaan kukaan runoilijoistamme vaistonnut tätä joukkosielun erikoislaatuisuutta, selvemmin kuin Cygnaeus seuraavissa Petrosan sanoissa (runsaasti puolisataa vuotta ennen Gustave Le Bon'ia!):
Ja yksityiselle jos jollekin jäis jotain vielä hämäräksi, hälle se kokouksen valoss' selkenee. Kuin kumma ihmevoima siinä elää: voi yksityinen tunne, heikko vielä, se tuhansien tuntemana nousta niin valtavahan, järkyttävään voimaan. Kuin elämän ja lämmön vuo se käy mies mieheltä ja täyttää sydämet, kuin tuulispäässä korkealle nostaa se kaikki heikot tahdot, ylemmäs kuin minne yksin konsanaan ne pääsi. Ja sanan henki tuulispäässä tullen kuin enkel' lainehille Betesdan se nousee yhteisinnosta, se tuntee ett' enemmän se saa kuin itse antaa.
Näitä kuvaavia säkeitä olisi Cygnaeus tuskin voinut kirjoittaa, jollei hän itse haltioituneena puhujana olisi usein tuntenut sitä salaperäistä, inspiroivaa vuorovaikutusta joka syntyy todellisen puhujan ja hänen yleisönsä välille. Ei ole suinkaan myöskään sattuma, että Cygnaeuksen luentosalit olivat täydemmät kuin kenenkään toisen yliopistonopettajan.