Se Papinin teos, "Kristuksen historia", joka nyt on käännetty suomeksi, ilmestyi alkukielellä v. 1921 ja saavutti kohta suuren lukijakunnan sekä Italiassa että muuallakin (varsinkin Amerikassa). [Giovanni Papini: Kristuksen historia, 1924] Kerrotaan, että Papinin lähin piiri oli hämmästyksellä lyöty tämän kirjan ilmestyessä: edellisissä teoksissaan oli Papini esiintynyt kristinuskon kiivaana vastustajana, Nietzschen tapaan, ja tässä esittäytyy hän Kristuksen elämänvaelluksen innostuneena tulkitsijana ja — mikä oli omiaan herättämään vielä enemmän hämmästystä — katolisen kirkon uskollisimpana poikana. Uuden teoksensa esipuheessa lupaa Papini kirjoittaa vielä toisen niteen Pyhästä Maariasta. Ja kirjansa loppusanoissa puhuu hän katolisesta kirkosta ainoana, "joka ansaitsee kirkon nimen", antaen sivumennen hyväksymisensä myöskin paavin erheettömyys-dogmille. Papini ei siis pyri, niinkuin esim. Kierkegaard, suhteeseen kristinuskon perustajaan kirkkojen ja seurakuntien ulkopuolella. Hänen mieskohtainen tunnustuksensa sopii kaikilta osilta Rooman kirkon traditsionin ja opinkappalten rajoihin. Ei olisi niinollen ihme, jos papisto olisi katolisissa maissa ottanut tämän teoksen erikoiseen suojelukseensa.
Tällä en suinkaan tahdo sanoa, että Papinin teos olisi persoonattomampi kuin esim. Paul Verlainen, J.K. Huysmans'in, Oscar Wilden tai muiden esteettien uskonnolliset kääntymystarinat ja -tunnustukset. Papini on varmaan omalla tavallaan elänyt sen, mitä hän uudessa kirjassaan esittää, elänyt sillä hiukan verettömällä ja kivuttomalla tavalla, joka on ominainen yksipuolisille aivo-ihmisille. Uskonnollisen kriisin, mieskohtaisen sieluntaistelun jälkiä etsii sensijaan turhaan tästä vuolaasti kirjoitetusta, kaunopuheisesta teoksesta. Odottaisi kenties myöskin, että uskonnollisen murroksen vaikutuksesta kirjailijan koko henkinen rakenne, koko persoonallisuus esiintyisi jossakin mielessä "uudestisyntyneenä", muuttuneena, mutta tällaista radikaalia muutosta ei ole ainakaan ensi hetkessä helppo huomata. Tällöin en tietysti ota huomioon, että hra Papini on muuttanut mielipiteitä, sillä uskonnollinen murros on toki jotakin muuta kuin mielipiteiden muuttamista.
Papini esittää Kristuksen historian pienissä erillisissä luvuissa, jotka liittyvät evankeliumien yksityisiin episodeihin. Useat luvuista ovat voimakkaasti luonnosteltuja, enemmän kuitenkin lyyrillisessä kuin psykologisessa suhteessa. Runolliselta arvoltaan jää Papinin esitys kuitenkin huomattavasti alapuolelle esim. E. Renanin "Jeesuksen elämän", joka ei löydä armoa Papinin silmissä. Kirjansa esipuheessa, missä Papini käyttää tilaisuutta sättiäkseen todellisella teologisella vihalla edeltäjiään, kutsuu hän Renania "kirjallista kutkutusta potevaksi semitistiksi" (uskoen kenties tällä sanoneensa jotakin lopullisen murhaavaa). Samanlaista kiihkeää, hysteerisesti sättivää arvostelu-menetelmäänsä, joka ei missään suhteessa eroa kirjailijan epäkristillisen entisyyden tyylistä, sovittaa Papini yleensä puhuessaan kirjassaan hänelle syystä tai toisesta epämieluisista historiallisista henkilöistä. Niinpä hän lyhyessä luvussa Octavianus-Augustuksesta antaa Rooman ensimmäisestä keisarista kuvan, jossa ei ole edes yhtä valoista täplää kilpailemassa mustan värin kanssa. Sokrateen passittaa Papini menemään mainesanalla "kätilön lättänenä poika", mikä todistus ei jätä lukijaa epätietoisuuteen mistään muusta kuin siitä, onko Papinin mielestä Sokrateen äidin ammatti vaiko kyömynenän puute ollut suurempana esteenä hänen filosofialleen. Samantapaisia räikeitä arvostelmia tapaamme useista muista historiallisista henkilöistä — kuten Buddhasta, Platonista ja Papinin ennen niin ihailemasta Nietzschestä —, arvostelmia, jotka kenties ovat tarkoitetut lisäämään teoksen kaunopuheista vaikutusta kaikkein suurimpaan lukijakuntaan, mutta jotka eivät suinkaan osoita erikoisen objektiivista tai historiallista mieltä. Kuinka paljon hienompi ja oikeamielisempi onkaan arvosteluissaan Papinin niin syvästi halveksima Ernest Renan!
Huolimatta siitä laajasanaisuudesta, joka johtuu tekijän kaunopuheisista taipumuksista, lukee Papinin kirjan kuitenkin mielellään. Tekijä kommenteeraa usein kauniilla tavalla evankeliumien kuvauksia, joskin hänen esityksensä — kuten yleensä poikkeuksetta muutkin samantapaiset esitykset — jää huimaavasti jälkeen raamatullisen alkutekstin vaikuttavasta yksinkertaisuudesta. Papinin luonnostelemissa henkilökuvissa tulee räikeimmin ilmi hänen suuri subjektiivisuutensa, joka sallii hänen käyttää niukkaa historiallista ainehistoa hyvinkin mielivaltaisesti. Hänen henkilöluonnostensa ehkä silmiinpistävin rajoitus on niiden yksiviivaisuudessa. Vain suhteellisen harvat Papinin henkilökuvista ovat löydettävissä pyhimyksen ja konnan välimailta, liian monet sensijaan näistä äärimmäisistä pisteistä. Jotkut luonnekuvista, kuten esim. Iskariotin, häipyvät mystilliseen hämärään. Terävämpää psykologista silmää ja suurempaa ihmistuntemusta osoittaa usein esim. Skovgaard-Petersen teoksessa "Raamatun ihmisiä", joskin on myönnettävä, ettei hänkään mittaa mitään sielullisia syvyyksiä.
Toinen lukija voinee löytää Papinin kirjasta enemmän kuin näiden rivien kirjoittaja. Ilmeistä mielestäni kuitenkin on, ettei Papinin teos kuulu niihin suuriin tunnustuskirjoihin, joissa järkyttävät sielunkriisit ovat ripittäytyneet. Giovanni Papinin kirjailijaluonne esiintyy siinä olennaisesti samana kuin hänen kymmenen vuotta aikaisemmassa oma-elämäkerrallisessa teoksessaan, joskin, kuten sanottu, tekijän mielipiteet ovat muuttuneet.
IV
FREDRIK CYGNAEUS REDIVIVUS.
Tri Rafael Forsmanin Cygnaeus-tutkimusten johdosta.
Kuinka häälyvä ja epämääräinen onkaan Fredrik Cygnaeuksen kuva nykypolven tietoisuudessa! Hiukan liioitellen voi sanoa, että sillä on eräänlainen yhtäläisyys Hamletin pilven kanssa, joka vuoroin muistutti kameelia, vuoroin kärppää, vuoroin valaskalaa. Tämä Cygnaeus-kuvan epätarkkuus ei johdu suinkaan yksinomaan siitä, että häntä enää suhteellisesti vähän luetaan, vaan ensi sijassa ja ratkaisevasti siitä, että hänen henkilöllisyytensä todella on ollut monimutkainen ja vaikeaselkoinen. Vaikutelmaa hänen persoonallisuutensa epämääräisyydestä tehostaa se tosiasia, ettei hänen, kulttuurityötänsä voi vaivatta sovittaa mihinkään määrättyyn hengenalaan. Jos nimitämme häntä runoilijaksi, sanomme sekä liian vähän että liian paljon — saman virheen teemme, jos sanomme häntä historioitsijaksi tai esteetikoksi. Hän seisoo ikäänkuin ammattien, vieläpä määrätyn elämänkutsumuksenkin ulkopuolella, aatteen ritarina, aatteen, joka sekin puolestaan usein pakenee yksityiskohtaisempaa, konkreettisempaa määrittelyä. Voi ilman epäilystä sanoa, että kun viimeinen siitä sukupolvesta, joka vielä säilyttää korvissaan kaiun jostakin Cygnaeuksen puheesta, on mennyt hautaan, on myöskin ikiajoiksi kadonnut välittömin, luontevin yhdysside meidän ja Fredrik Cygnaeuksen välillä. Sillä meillä on täysi syy olettaa, että hän juuri puhujana on vaivattomimmin voinut toteuttaa itseään. Hänen kohtalokseen tulee näin ollen — ja on jo osittain tullutkin — suuren näyttelijän kohtalo, näyttelijän, jonka taiteen tehosta ja persoonallisuuden arvosta jälkiaika säilyttää vain kalpenevan muistitiedon. Se kirjallinen perintö, jonka Cygnaeus on jättänyt jälkeensä, sisältää, varsinkin kritiikin alalla, paljon arvokasta ja yhä vieläkin huomiota ansaitsevaa, mutta puhuttu sana oli ilmeisesti kuitenkin hänen henkilöllisyytensä varsinainen ja täyteläisin ilmaus. Hänen esiintymiseensä muissa muodoissa, varsinkin runoilijana, on sensijaan eräänlainen dilettanttisuus painanut lähtemättömän leimansa. Siinä lämmintä ymmärtämystä henkivässä esitelmässä, jonka Aspelin-Haapkylä piti Cygnaeuksesta tämän satavuotisjuhlassa v. 1907 vanhalla ylioppilastalolla, esitti hän pääsyynä Cygnaeuksen "unohtumiseen" sen että hän oli niin "tykkönään toisen ajan mies" ja että ennen kaikkea hänen "ihanteellisuutensa" tuntuu vieraalta ihanteettomasta nykyajasta. Tämä selitys osui tuskin aivan asian ytimeen. Ensinnäkään ei Cygnaeus ole unohtunut: hän on yhä edelleen nimi, ilmiö yleisessä tietoisuudessa. Toiseksi en uskoisi, että hänen ihanteellisuutensa sinänsä olisi omiaan vähentämään häneen kohdistunutta arvonantoa, vaan pikemminkin vain se seikka, että ei ole aivan helppo päästä selville hänen ihanteellisuutensa todellisesta sisällöstä, merkityksestä. Me kunnioitamme ihanteita ja aatteita silloinkin, kun emme voi niitä itsellemme omaksua, jos ne ovat saaneet elävän persoonallisen muodon. Mutta juuri tätä persoonallista ydintä kaipaamme ehkä enimmän Cygnaeuksessa. Me joudumme hänen teoksissaan tavan takaa eräänlaisten retooristen savuverhojen eteen, jotka tykkönään peittävät meiltä näkyvistä sen persoonallisen yhteyden, jota vaistomaisesti etsimme kirjoitetun sanan takaa. Ja me olemme kaikki Tuomaan sukua siinä, että mitä emme näe, sen olemassaoloa helposti epäilemme.
On näin ollen pidettävä erittäin tervetulleena sitä yritystä lähemmin kuvata ja määritellä Cygnaeusta "kirjailijana ja ajanilmiönä", johon Rafael Forsman, yksi nuoremman sukupolven huomatuimmista arvostelijoista ja esteetikoista, on ryhtynyt. Tri Forsmanin tutkimusten edellinen osa ilmestyi väitöskirjana v. 1923, jälkimmäinen osa on äsken tullut painosta [Rafael Forsman: Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä. I ja II. — Werner Söderström Oy. 1923, 1925]. Tri Forsman on uskonut voivansa asettaa Cygnaeuksen "ihanteellisuuden" määrättyjen "historiallisten ja psykologisten rajojen muodostamiin kehyksiin". Teos on vallitsevalta luonteeltaan aatehistoriallinen eikä anna meille synteettistä kuvaa Cygnaeuksen persoonallisuudesta, vielä, vähemmän hänen elämäkertaansa, mutta se on ollut esitutkielmana molempia viimeksimainittuja varten välttämätön. Forsmanin tutkimus vie meidät hyvän matkaa Cygnaeuksen todellista tuntemusta kohden. Cygnaeus-kuvan ääriviivat varmentuvat ja me aavistamme jo jotakin sen persoonallisimmasta ytimestä.