* * * * *
Kun sota oli puhjennut ja kaikki saksalaisvastaiset intohimot Ranskassa olivat päässeet valloille, oli Caillaux'n vihamiehille entistä helpompi saada yleinen mielipide häntä vastaan. Vaikkakin hän oli politiikasta syrjässä, saattoivat hänen vastustajansa peljätä, että hän vieläkin voisi jonakin päivänä asettua heidän tarkoitustensa tielle, varsinkin kun hänestä tiedettiin, että hän jo vuonna 1915 kannatti rauhanneuvotteluihin ryhtymistä. Kaikki "patriootit", sekä oikeistoon että vasemmistoon kuuluvat, mutta ennen kaikkea Clémenceau ja Poincaré olivat yksimielisiä hänen vaarallisuudestaan. Elokuussa v. 1916 tehtiin Caillaux'ta vastaan Vichy'ssä murhayritys, jonka virallinen tutkimus tosin selitti kansanjoukon välittömäksi mielenilmaukseksi, mutta jonka Caillaux itse muistelmateoksessaan, mistä seuraavat tiedot ovat lainatut, epäilee, jopa väittää määrätyltä taholta (Action Françaisen) suunnitelluksi. Caillaux'n vastustajien keinot eivät kuitenkaan vielä olleet loppuunkäytetyt. Kun sanomalehtisotakin näyttäytyi tehottomaksi, turvauduttiin viimeiseen keinoon: koetettiin saada Caillaux epäilyksenalaiseksi ja jos mahdollista tuomituksi isänmaankavalluksesta. Caillaux'n toimet ja lausunnot ja ennen kaikkea hänen sodan aikana tekemänsä matkat Etelä-Amerikkaan ja Italiaan asetettiin mikroskoopillisen tarkastuksen alaisiksi. Ranskan hallituksen asiamiehet saivatkin muun "ainehiston" ohella käsiinsä Saksan Buenos Ayresissa olevan lähettilään kreivi Luxburgin sähkösanoman, joka oli tarkoitettu tiedonannoksi saksalaisten sukellusveneiden päälliköille ja josta kävi selville, että Luxburg tiesi missä laivassa Caillaux'n oli tarkoitus palata Ranskaan. Tässä sähkösanomassahan ei ollut mitään Caillaux'lle raskauttavaa, mutta väärentämällä sitä saatettiin siitä tehdä välikappale vihattua miestä vastaan. Kun Luxburgin sähkösanomassa sanottiin että "kaappaus hyvin toivottava", muutettiin lause muotoon "kaappaus ei toivottava", ja väitettiin, että Caillaux oli sopinut asiasta etukäteen isänmaansa vihollisen kreivi Luxburgin kanssa. Tämä väärennetty sähkösanoma annettiin sitten lehdille, joiden asiaksi jäi tehdä siitä johtopäätöksensä ja muutenkin valmistaa mielialaa sitä suurta iskua varten, joka jo kauan oli ollut Caillaux'n vastustajien mielessä. Kun hallituksen asiamiehet lisäksi erään Firenzen pankin arvopaperilokerosta löysivät Caillaux'lle kuuluvaa omaisuutta ja käsikirjoituksia, tehtiin tästä löydöstä ase Caillaux'ta vastaan: löydetyt arvopaperit, joiden käypä kurssi kohta varmuuden vuoksi kerrottiin noin kymmenellä, olivat muka ilmeisesti epäilyttävää (s.o. saksalaista) alkuperää, ja pankkilokeroon sijoitetuista käsikirjoituksista, jotka sisälsivät m.m. tutkielman syyllisyydestä sotaan (vaarallinen aihe!), tahdottiin lukea valmistelua juonitteluihin isänmaata vastaan. Myös Firenzen pankkilöydön jätti hallitus, vieläpä ennen kuin sillä oli itsellään mitään varmaa tietoa siitä, mitä arvopaperilokero todella sisälsi, "isänmaallisten" lehtien täydennettäväksi. Että nämä eivät olleet hitaita tekemään Caillaux'sta isänmaankavaltajaa, se on sitäkin ymmärrettävämpää, kun ne tästä itsestäänkin mieluisasta tehtävästä todennäköisesti saivat, kuten Caillaux itse antaa ymmärtää, aineellista korvausta.
Tammikuun 14 pnä 1918 vangitaan Caillaux ja entinen ministeripresidentti viedään ankarasti vartioituna selliin pahimpien rikollisten osastoon, missä hänen lähimpinä naapureinaan oli kuolemantuomiotaan odottavia murhaajia, m.m. annamilaisia ja marokkolaisia. Caillaux'n koppia vastapäätä on jonkinlainen kidutusselli, mihin suljetaan ohjesääntöjä vastaan rikkoneet ja mistä yötä päivää kuuluu rääkättyjen huutoa ja kirkunaa. Vartijalla on määräys pitää mitä ankarimmin silmällä Caillaux'ta ja sähkövalon tulee palaa yöt läpeensä hänen kopissaan tehdäkseen silmälläpidon helpommaksi. Vasta kun vanki on ollut lähes puolitoista kuukautta tyrmässä sallitaan hänen vaimonsa käydä häntä tapaamassa ja silloinkin vain vangin äkillisen, vaikean sairastumisen johdosta. Tämä sairastuminen, jonka oireet muistuttavat myrkytystä, pakottaa Caillaux'n äärimmäiseen varovaisuuteen siihen ruokaan nähden, jota hän vankeudessaan saa nauttia. Vangin terveys alkaa muutoinkin käydä huonoksi, mutta kauan aikaa kielletään häneltä kaikki lievennykset, m.m. evätään hänen pyyntönsä saada lääkärin apua hammaskipuunsa. Vasta kun hänen tilansa jo alkaa käydä kriitilliseksi, sallitaan hänen oleskella päivittäin, tarkoin vartioituna, parisen tuntia vankilan muurien saartamassa pienessä puistikossa. Oikeudellisen tutkimuksen lykkäytyessä viikosta viikkoon, voi vanki aavistaa pahinta. Varsinkin pelkää hän, että hänen firenzeläiseen pankkilokeroonsa ilmestyisi papereita, joita hän ei ollut sinne pannut ja joita sitten käytettäisiin häntä vastaan — sellaisilla keinoillahan ranskalaiset isänmaanystävät olivat työskennelleet m.m. Dreyfus-jutun aikana. Sähkösanoma-väärennys, jonka Caillaux tunsi, antoi jo viittauksen siitä, mitä hänellä saattoi olla odotettavana.
Kun virallinen tutkinto pantiin käyntiin ja Caillaux tuotiin tyrmästä vastaamaan häntä vastaan tehtyihin raskaihin syytöksiin, osoittautui, ettei syyttäjällä ollut mitään sitovaa ainehistoa. Kreivi Luxburgin sähkösanoman väärennys tuli todetuksi ja Firenzen kuuluisa kassakaappilöytö supistui oikeihin mittoihinsa. Niiden perustalla ei edes sotaoikeus voinut mitään tuomiota langettaa. Mutta Caillaux oli siitä huolimatta tehtävä vaarattomaksi, sillä olihan hän jo Marnen taistelun jälkeen puhunut rauhanteon puolesta. Sellaisia mielipiteitä kuin Caillaux'lla tiedettiin olevan, ei Ranskassa saanut rankaisematta omistaa. Mutta kun missään lakikirjassa ei ole säädetty rangaistuksia ajatuksista ja mielipiteistä, niin koetettiin kuumeisella innolla saada todistetuksi, että nämä mielipiteet olivat pukeutuneet myöskin isänmaata kavaltaviin tekoihin. Virallinen Ranska tahtoi kaikella voimalla tehdä entisestä ministeripresidentistään saksalaisten vakoilijan! Tuskinpa on Dreyfus-jutussa ranskalaisten sokea natsionalismi viettänyt hurjempia orgioita kuin tässä ajojahdissa eurooppalaista mainetta nauttivaa valtiomiestä vastaan, jonka ainoa vika oli, ettei hänen isänmaallisuutensa ollut virallisen patentin saanutta lajia.
Samoihin aikoihin kuin Caillaux istui sellissään tai seisoi tutkintotuomariensa edessä käytiin oikeutta eräitä vakoilusta syytettyjä kansainvälisiä seikkailijoita vastaan. Heidän juttunsa, joista aikoinaan oli meidänkin lehdissämme tietoja — heidän nimensä olivat Bolo, Duval, Cavallini, Lenoir — koetettiin kaikin keinoin viedä yhteyteen Caillaux'n jutun kanssa, käytettiinpä inkivsitsioniin vivahtavaa kidutustakin, jotta saataisiin heitä tunnustamaan Caillaux rikostoverikseen. Kun kaikki mainitut henkilöt tuomittiin kuolemaan ja mestattiin (Cavallinia lukuunottamatta, joka ei ollut Ranskassa), saattaa arvata, että Caillaux'n asema jo oli varsin kriitillinen. Ranskan sanomalehdistö käytti todistuksena häntä vastaan keskusvaltaan lehtien myötätuntoisia lausuntoja hänestä, lausuntoja, jotka suurelta osalta perustuivat juuri samojen ranskalaisten lehtien parjaukseen. Näin sai isänmaallinen yleisö aina uutta polttoainetta vihalleen vangittua ministeriä vastaan. Huolimatta kaikista ponnistuksistaan, eivät Caillaux'n vihamiehet kuitenkaan onnistuneet "amalgameeraamaan" — sana on Caillaux'n — hänen asiaansa kuolemaantuomittujen vakoilijain juttujen kanssa. Asia joutui sotaoikeuden käsistä korkeimpaan oikeuteen, joka huhtikuussa 1920 — kun Caillaux oli ollut seitsemänkolmatta kuukautta pidätettynä — antoi vapauttavan tuomion syytöksistä vehkeilystä valtion turvallisuutta vastaan, mutta langetti siitä huolimatta tuomion, jonka mukaan syytetyltä kiellettiin viitenä vuonna oleskelu määrätyillä paikoilla isänmaassaan sekä kymmenen vuoden aikana osanotto valtiolliseen elämään. Eräs kirjoittaja "Progrés civiquessa", Aulard, kertoo yhden tuomareista lausuneen: "Jos hänet vapautetaan, on hän mahdollinen tulemaan uudelleen ministeripresidentiksi."
Tämä merkillinen oikeustapaus, josta Caillaux on muistelmateoksessaan kertonut, osaksi laajasti siteeraamalla asiakirjoja, tarjoaa monia yhtymäkohtia Dreyfus-juttuun, ei vähimmin siinä, että sekin puolestaan osoittaa, miten helposti intohimot sekoittavat moraalisen arvostelukyvyn. Ranskalaisten hehkuvan, kauniin isänmaanrakkauden jäljissä kulkeva saksalaisviha on usein verrattavissa suvaitsemattomimpaan uskontoon. Se joka ei kykene ottamaan siihen osaa, on jo siveellisesti epäilyttävä, hänen mielialansa riittää jo todistamaan häntä vastaan. Caillaux'n tuomio oli kirjoitettu sillä hetkellä kun kiihoittunut yleinen mielipide Ranskassa huomasi, että hän vielä maailmansodan aikana oli jäänyt ulkopuolelle tämän vihan uskonnon, sokean vihan, joka kuvitteli ja edelleen kuvittelee käyttävänsä arkkienkelin miekkaa keskellä kadotuksen maailmaa.
GIOVANNI PAPINI JA HÄNEN TEOKSENSA "KRISTUKSEN HISTORIA".
Sille, joka on seurannut suomalaista aikakauskirjallisuutta, ei Giovanni Papinin nimi ole aivan outo. Jo vuonna 1912 julkaisi Yrjö Koskelainen "Ajassa" italialaisesta runoilijafilosoofista laajan, valaisevan tutkielman, joka salli meidän seurata Papinin kehitystä mainittuun ajankohtaan saakka. Papinilla oli jo silloin, vaikkakin vasta kolmeneljättä-vuotias huomattava asema nuoren Italian johtavimpien kirjallisten nimien joukossa. Jo vuonna 1903, 22-vuotiaana, esiintyy hän aikakauskirjassaan "Leonardo" pienen radikaalisen fizenzeläisen kirjailijapiirin johtajana ja näkyvimpänä nimenä. Tämän varhaiskypsän italialaisen nuorukaisen kirjallinen toiminta kulki kauttaaltaan oppositsionin merkeissä: hän vastusti kaikkea vanhaa ja pyhityksen saanutta niinhyvin filosofiassa kuin runoudessa ja liittyi itse aluksi ajan muotisuuntaan pragmatismiin. Mitä kaikkia "ismejä" hän sen jälkeen on tunnustanut, ei ole aivan äkkiä sanottu, mutta että niiden joukossa myöskin niinkutsuttu futurismi on näytellyt huomattavaa osaa, siitä ovat kaikki käytettävänäni olevat kirjalliset lähteet yksimieliset (samoinkuin sitä tukee myöskin se vähäinen, mitä omakohtaisesti tunnen Papinin aikaisemmasta tuotannosta). Hän on futuristisen aikakautensa kritiikeissä sillä avomielisyydellä, joka tuntuu hallitsevalta ominaisuudelta hänen luonteessaan, ilmoittanut tietämättömälle maailmalle, miten vähäarvoisena hän pitää Shakespearea ja Goethea ja miten suuresti hän ihailee neekerirunoilija Dankoa. Hän on niinikään eräinä vuosina elämässään ollut monien muiden nuorten italialaisten kanssa vakuutettu siitä, että saksalaiset ovat kulttuuriin mahdottomia raakalaisia, milloin he eivät ole villipetoja. Vain Nietzsche on Papinille kelvannut (ei tosin hänkään enää). Sodan aikana oli Papini ensimmäisiä niiden joukossa, jotka yllyttivät tarttumaan aseihin niitä valtoja vastaan, joiden kanssa Italia oli liitossa.
Vuonna 1912 julkaisi Papini laajan omaelämäkerrallisen teoksen "Un uomo finito" ("Mennyt mies"), joka jo ennen kirjoituksemme otsikossa mainittua teosta on löytänyt lukijoita ja kääntäjiä kaukana Italian rajojen ulkopuolella, jopa Suomessa saakka. Näidenkin rivien kirjoittaja katsoi velvollisuudekseen tutustua tähän teokseen, jonka sanottiin sisältävän ydinmehun Papinin siihenastisesta sekä filosofiasta että runoudesta. Kenties oli odotukseni tarpeettoman toivorikas — joka tapauksessa oli saalis hämmästyttävän vähäinen. En löytänyt kirjasta paljonkaan, mitä olisi yleensä voinut sanoa runoudeksi ja vielä vähemmän sellaista, mikä olisi ansainnut filosofian nimeä. Sensijaan löysin sivu sivulta hyvin kirjallisen nuorenherran ruutikuivia itse-erittelyjä, tunnustuksia ja mielialoja. Niiden herättämä pieni vaikka kieltämätön psykologinen mielenkiinto ei mielestäni ollut aivan kauniissa suhteessa siihen suureen vaateliaisuuteen, jolla tekijä asetti itsensä ja aivoituksensa yleisön nähtäväksi. Niiden voima oli niiden vilpittömyydessä, niiden koristelemattomassa suorasukaisuudessa, joka olisi tuonut mieleen Rousseaun itsepaljastukset, ellei vertaus ranskalaisen luonnonneron ja firenzeläisen kirjallisen modernistin välillä olisi tuntunut liian etäiseltä. Kirjan saavuttamaa huomiota ja mainetta selittää ehkä osaksi se seikka, että Papinin piirtämä oma-muotokuva oli jossakin määrin edustava, tyypillinen, ja että varsinkin suurkaupunkien älyllinen ja kirjallinen nuoriso ennen maailmansotaa löysi siinä omia piirteitään, omaa psykologiaansa. Etenkin oli Papini tunnustuksissaan vaikuttavalla tavalla esittänyt kirjallisuuden ratkaisevaa merkitystä kehityksessään. "Minulle ei todellisuus ole ollut koulu eikä katu eikä koti, vaan kirjat — sillä niiden maailmassa elin täyteläisimmin", kertoi hän itsestään ja jäsenteli elämäkertansa kuvauksen m.m. sellaisilla luku-otsakkeilla kuin "Sata kirjaa", "Miljoona kirjaa". Kirjallisuus on kuin valtava Niili-virta kulkenut tämän varhaiskypsän firenzeläisen aivojen läpi ja tuonut mukanaan sen (hiukan laihan) ruokamullan, josta hänen oma kirjallinen tuotteliaisuutensa on kasvanut. Hermostuneessa kunnianhimossaan, paradoksisuudessaan ja taipumuksessaan kieltämiseen kieltämisen takia on Papinilla yhtymäkohtia niiden nuorten intellektualistien kanssa, jotka ennen maailmansotaa muodostivat enemmän tai vähemmän kiinteästi organisoituja kirjallisia kouluja kaikissa suurissa eurooppalaisissa keskuksissa. Papini on ollut hyökkäävämpi ja taisteluhaluisempi kuin useimmat muut eikä hänen nuorilta myrsky- ja kiihkovuosiltaan aikakauslehti "Leonardon" johtajana ja terävimpänä kynänä suinkaan puutu eräänlaista pelotonta suurpiirteisyyttä. Myöskin hänen tunnustuskirjansa osoitti, ettei tältä aivoihmiseltä ole puuttunut tempperamenttia. Hän on ollut mestari n.k. haukkumasanojen alalla, melkein kuin Strindberg, joka kuitenkin psykologisessa suhteessa oli verrattomasti voimakkaampi. Vähemmän miellyttäviä ominaisuuksia tekijässään paljasti Papinin tunnustuskirja kuitenkin siinä oman persoonan yliarvioinnissa, mitä melkein voi sanoa teoksen tiedottomaksi johtoaiheeksi. Hän oli syvästi loukkaantunut, milloin hänen typerät ystävänsä kutsuivat häntä "kyvyksi", kun heidän luonnollisesti olisi tullut nimittää häntä neroksi. Ja hänen kärsimyshistoriansa yli hänen teoksessaan lankesi toisinaan hiukan koomillinen valaistus — niin esim. kun hän valitti vaivojaan seuraavalla tavalla: "Tuolla tulee saksalaisapina, joka tahtoo kääntää teoksiani; puolihupsu nuori venakko tahtoo, että kirjoittaisin hänelle elämäni historian; amerikkalainen missi haluaa välttämättä viimeiset uutiset minusta; amerikkalainen mister lähettää noutamaan minua vaunuissaan päästäkseen kahdenkeskisillä päivällisillä uskotukseni; tuolla eräs, joka kymmenen vuotta sitten oli koulutoverini ja riitaveljeni, haluaa että lukisin hänelle mitä kirjoitan sen mukaan kuin saan valmiiksi; ystäväni maalari vaatii että seisoisin liikkumattomana hänen edessään tunnista tuntiin, jotta hän saisi tehdä muotokuvani; sanomalehtimies tahtoo tietää, missä asun, ystäväni mystikko, missä tilassa sieluni on j.n.e." Papini-parka! huokaa varmaan jokainen ihmisystävällinen lukija.
Sikäli kuin Papinin tunnustuskirja kuvasi yksipuolisen intellektualistin ja esteetin elämäntragiikkaa oli sillä yhtymäkohtia erään nerokkaan pohjoismaisen teoksen kanssa: Sören Kierkegaardin "Viettelijän päiväkirjan" kanssa. Kierkegaardin joko-tahi-vaatimus kuultaa ikäänkuin heikkona aavistuksena Papinin kirjasta. Mutta kuinka paljon suurempia ajatuksen ja tunteen syvyyksiä mittaakaan tanskalainen filosoofi verrattuna italialaiseen! Papinin älykäs, mutta pintapuolinen laatu kestää tuskin missään suhteessa vertailua terävän, syvällisen ja vakavan Kierkegaardin kanssa.