Kenties tuovat kuitenkin jotkut Bourget'n edellisistä kirjoista, ennen kaikkea hänen ensimmäinen sotaromaaninsa "Le sens de la mort" (v:lta 1915) havainnollisemmin kuin hänen uusi teoksensa näkyviin tämän hauskan abbé-piirteen Paul Bourget’ssa. "La geôle" seuraa selvemmin niinsanoakseni lääketieteellis-psykologista linjaa Bourget'n teosten joukossa. Se liittyy siinä suhteessa lähinnä sellaisiin kirjoihin kuin "Anomalies" (v:lta 1920), joka itse asiassa ei ollut muuta kuin kokoelma suurella asiantuntemuksella käsiteltyjä lääketieteellisiä harvinaisuuksia, ja romaaniin "Lazarine" (v:lta 1917), missä niinikään lääketieteelliset kysymykset näyttelevät juonessa tärkeää osaa.
"La geôle"-teos käsittelee, kuten sanottu, kysymystä perinnöllisyydestä tai oikeammin erikoistapausta tämän laajan probleemin alalta: kysymystä itsemurhan perinnöllisyydestä. Teoksen nimi viittaa siihen rajoitukseen, minkä tämä synkkä laki tuntuu etukäteen määräävän yksilön elämälle. Kirjan juoni on pääpiirteissään seuraava. Ministerin kansliapäällikkö Jean Vialis hukkaa hänen haltuunsa uskotun tärkeän ja vaarallisen kirjeen, minkä eräs hänen petollinen ystävänsä häneltä varastaa. Kansliapäällikön esimies, ministeri, jonka asema joutuu kirjeen ilmitulon kautta vaaranalaiseksi, syyttää kiihdyksissään Jean Vialista siitä, että tämä on myönyt kysymyksessäolevan todistuskappaleen. Järkytettynä tästä epäluulosta ampuu Jean Vialis itsensä — samoinkuin varhemmin ovat tehneet hänen isoisänsä ja eräät muut hänen läheiset miehiset sukulaisensa. Leski, joka on elänyt miehensä kanssa mitä onnellisimmassa avioliitossa, on menehtymäisillään suruunsa eikä tahdo erota miehensä ruumiista. Perheen lääkäri, professori Vernat — oikea bourget’läinen lääkäri-sielunpaimen — antaa tällöin murtuneelle leskelle elämäntehtävän: hänen tulee varjella vielä aivan nuorta poikaansa isän kohtalosta, joka häntä perintönä uhkaa. Herättämällä henkiin leskessä äidin vaistot, saa Vernat Marie Vialis'n vihkimään elämänsä poikansa Jean-Marie'n varjelemiseen vaaralta. — Kertomus jatkuu seitsemänkolmatta vuoden jälkeen. Jean-Marie on, hiukan vastoin äitinsä toivomuksia, mennyt naimisiin kauniin ja huvitteluhaluisen Sabine Lancelot’n kanssa ja muutamien vuosien avioliiton jälkeen saa äiti, Marie Vialis, aihetta epäillä, ettei hänen poikansa perheessä asiat ole oikealla kannalla. Saapa hän jo melkein varmuuden siitä, että miniä on uskoton hänen pojalleen, ja kauhuissaan tästä havainnosta alkaa hän kuvitella mielessään, mitä on tapahtuva, kun Jean-Marie tulee tietoiseksi siitä, että hänen vaimonsa häntä pettää. Äiti huomaa itsemurhan vaaran lähenevän lähenemistään, sillä tuntien poikansa herkän, hermostuneen luonteen uskoo hän, että totuuden paljastuminen on vievä revolverin hänen käteensä, samoinkuin niin monen hänen esi-isänsä käteen vastaavanlaisissa tapauksissa. Epäillessään miniänsä petollisuutta onkin Marie Vialis oikeassa. Ja lopulta on sekin mitä äiti on pahimmin peljännyt, tapahtumaisillaan: Jean-Marie saa tietää vaimonsa uskottomuudesta, kirjoittaa jäähyväiskirjeen äidilleen ja tarttuu revolveriinsa tehdäkseen lopun elämästään. Ennen ratkaisevaa silmänräpäystä saapuu kuitenkin äiti estämään poikaansa tästä epätoivon teosta.
Loppuselvityksessä paljastuu yksi Bourget’n kirjan perusajatuksista. Professori Vernat oli varoittanut Marie Vialis'ta koskaan ilmaisemasta pojalleen isän todellista kuolemantapaa ja sitä perinnöllistä vaaraa, mikä poikaa uhkasi. Professorin käsityksen mukaan olisi tieto siitä vain vaikuttanut epäedullisesti pojan sieluntilaan ja kenties kiiruhtanut sitä katastrofia, joka äidin huolenpidolla piti estettämän. Loppuselvityksessä äiti kuitenkin kertoo pojalleen totuuden isän kuolemasta ja samalla siitä synkästä perinnöstä, joka kulki suvussa. Ja äiti ja poika tulevat vakuutetuiksi siitä, että professori Vernat’n neuvo ei ollut oikeaan osunut. He huomaavat, että tietoisuus sukuperinnöstä olisi kiusauksen hetkenä parhaiten auttanut poikaa voittamaan vaaran.
Tämä ajatus on tietysti liian laiha ja luonteeltaan liian teoreettinen voidakseen kannattaa mitään kaunokirjallista teosta. Mutta se on joka tapauksessa Bourget'n kirjan varsinainen "moraali", lopputulos siitä psykologisesta tehtävästä, jonka kirjailija on itselleen asettanut. Lähinnä kääntyy se lääkärien ja sielutieteilijäin puoleen — toinen kysymys sitten on, missä määrin Bourget’n ratkaisu heitäkään huvittaa tai tyydyttää.
Laajemman lukijakunnan silmissä on teoksen pääpaino ja suurin arvo niissä psykologisissa kuvauksissa, joissa Bourget selvittelee henkilöittensä sieluntiloja. Ajattelen tällöin varsinkin lukuja "Anoppi ja miniä" ja "Rakastaja ja rakastajatar", joissa tekijä on saanut erinomaisen tilaisuuden näyttää taitoaan kiihtyneiden mielentilojen psykologisena erittelijänä. Ja mielestäni on myönnettävä, että hän yhä edelleen tällä alalla kykenee luomaan taidetta, joka voi lukijassa synnyttää jännittynyttäkin mielenkiintoa. Kuinka miellyttävää ja turvallista onkaan lukea kirjailijaa, joka — vaikkakaan hän ei kuulu nerojen tai todellisten runoilijain luokkaan — taitaa ammattinsa ja hallitsee keinonsa! Sen varman käden takia, jolla Bourget on ohjannut kertomustaan, antaa melkein anteeksi sen sisäisen kuivuuden, sen ihmiskuvauksen hedelmättömyyden, jota tarkkaava lukija ei voi olla havaitsematta. Niissä varjo-olennoissa, jotka kansoittavat tämän jo 70-vuotiaan akateemikon kirjoja, on sittenkin jotakin mieltäkiinnittävää: ne muistuttavat niitä "puhdasviljelyksiä", joita ei tavata luonnossa, mutta joilla tiedemiehet kokeilevat. Nuo ilmavat varjo-olennot eivät tosin edusta ihmissukua, mutta ne edustavat niitä intohimoja, niitä tunteita, niitä ajatuksia, jotka muodostavat ja ohjaavat ihmiselämää ja joiden kaikua — lukija voi kuulla itsessään.
JOSEPH CAILLAUX'N SODANAIKAISET MUISTELMAT.
[Joseph Caillaux: Devant l'histoire, Mes prisons, 2:e edition, 1921.]
Muutamia vuosia ennen maailmansotaa, v. 1911, n.k. Agadir-selkkauksen aikana, joka jo uhkasi maanosaamme sodalla, tuli Caillaux'n nimi kaikkien huulille, ja kun Eurooppa myrskyisten Marokon päivien jälkeen taas huokasi helpotuksesta, tiesi se, ettei kenelläkään ollut niin suuria ansioita sodan painajaisen karkoittamisessa kuin Caillaux'lla. Tämä ranskalainen valtiomies, radikaalien johtaja ja sodan aattona murhatun sosialistipäällikön Jaurésin läheinen ystävä, oli edustajapaikaltaan Palais Bourbonissa hellittämättömällä johdonmukaisuudella ajanut ohjelmaansa, joka sisäpoliittisesti tähtäsi verojen ja tullien perinpohjaiseen uudistukseen omistamattoman luokan hyväksi ja joka ulkopoliittisesti rakentui yhteisymmärrykseen Ranskan ja Saksan välillä. Caillaux on leikillisesti huomauttanut siitä, että hänen isänsä on tie- ja siltainsinööri ja että hänellä itsellään oli sama ammatti vielä veressä. Caillaux piti taloudellista ja valtiollista yhteisymmärrystä Saksan kanssa Ranskalle sitäkin toivottavampana, kun hän pelkäsi Englannin imperialismia ja katsoi liittoa sen kanssa Ranskalle epäedulliseksi. Keskellä Agadirin päivien kiihkeintä sotatunnelmaa, jota natsionalistit Vogesien molemmin puolin koettivat kaikin keinoin ylläpitää, tuli Caillaux Ranskan valtiolaivan johtoon ja hankki eduskunnassa enemmistön rauhan-politiikalleen. Sopimus Saksan kanssa saatiinkin aikaan ja sodan vaara oli sillä kertaa vältetty. Mutta Caillaux'n vastustajat ja heidän joukossaan ennen kaikkea ministerikaataja ja kostopolitiikan ajaja Clémenceau eivät suinkaan jättäytyneet lepoon tämän tilapäisen tappionsa jälkeen, vaan alkoivat leppymättömän sodan Caillaux'ta vastaan ja onnistuikin heidän saada Caillaux kukistetuksi. Heidän parlamentaariselle kaunopuheisuudelleen ja järjestelmälliselle sanomalehti-parjaukselle kävi voitto sitä helpommaksi, kun Saksan kanssa tehty sopimus, mikäli se koski eräitä alueluovutuksia Kongossa, ilman kovin suurta vaivaa saatettiin selittää Ranskalle epäedulliseksi, vieläpä suorastaan epäkunniakkaaksi peräytymiseksi.
Ministeristö Caillaux kukistui, mutta Caillaux'n vaikutus oli edelleen pelottava tekijä sekä sisä- että ulkopoliittisesta suhteessa. Hänen yhteiskunnallinen reformiohjelmansa oli hankkinut hänelle laajan kansansuosion ja myöskin hänen sovintopolitiikkansa Saksaan nähden alkoi saada yhä enemmän kannatusta. Jos natsionalistit ja kosto-puolue tahtoivat päästä tarkoitustensa perille, oli Caillaux tavalla tai toisella tehtävä vaarattomaksi. Niinkauan kuin hän sai rauhassa rakentaa sovinto-ohjelmaansa Saksaan nähden, saattoi hän tehdä "isänmaallisimmankin" ministeristön olemassaolon vaaranalaiseksi ja lamauttaa Ranskan voimia sinä suurena hetkenä, kun se valmistautui kostamaan vuosien 1870: n ja 1871:n häpeän. Militaristisen hengen täyttämät "radikaalit" sellaiset kuin Clémenceau, yhtyivät äärimmäisiin vanhoillisiin, vieläpä rojalistiseen Action Française-ryhmään vihassaan Caillaux'ta vastaan. Kun Caillaux'n pelottavin voima oli hänen suuressa kansansuosiossaan, oli hänet saatettava epäilyksenalaiseksi suuren yleisön silmissä. Tarpeellinen määrä sanomalehtiä vallattiin ja niistä suunnattiin yhtämittainen parjausryöppy tätä vaarallista miestä vastaan, joka lopulla vuotta 1913 oli taasen rahaministerin vaikutusvaltaisella paikalla. Hänen moraalinsa koetettiin asettaa mitä epäiltävimpään valoon, tehtiin kaikenkaltaisia vihjailuja hänen muka kulissientakaisesta toiminnastaan Saksan hyväksi ja hänen kaikkein yksityisluontoisin kirjevaihtonsakin levitettiin lehtien palstoille. Tämän hienon sotaretken johtava sielu oli "Figaron" toimittaja, Parisin salongeissa ja kirjallisissa piireissä yleisesti tunnettu Calmette. Caillaux'ta vastaan suunnattu hyökkäys onnistui yli odotusten, vaikka hiukan toisella tavalla kuin sen toimeenpanijat olivat ajatelleet. Caillaux'n hermostunut rouva menetti henkisen tasapainonsa tämän ajojahdin aikana, tunkeutui Calmetten työhuoneeseen "Figaron" toimituksessa ja vaati takaisin eräitä hänelle kuuluvia yksityisiä kirjeitä, jotka Calmette vähemmän kauniilla tavalla ja vähemmän jalossa tarkoituksessa oli lehteään varten hankkinut. Kun Calmette kieltäytyi luovuttamasta niitä, ampui rouva Caillaux Calmetten. Valamiesoikeus vapautti rouva Caillaux'n. Jutun käsittelyssä kävi m.m. ilmi, että "isänmaallisen" "Figaron" päätoimittaja nautti vuotuista palkkaa Unkarin saksalaisystävälliseltä pääministeriltä, kreivi Tiszalta. Se vuotuinen summa, millä unkarilainen valtiomies osti suuren parisilaislehden artikkeleita oli. 30,000 frangia. Tämä ei luonnollisesti ollut estänyt Calmettea huutamasta joka ilmansuuntaan, että Caillaux oli saksalaisten ostama!
Caillaux oli joka tapauksessa skandaliseerattu ja hänen luopumisensa ministeristöstä saavutettu (maailmansodan aattona!). Katkerasti huomauttaa saksalainen vphra von Mackay teoksessaan "Volkerführer und -verführer", että ilman hermostuneen parisilaisrouvan kiihkomielistä tekoa olisi Caillaux todennäköisesti ollut heinäkuun lopun kohtalokkaina päivinä 1914 Ranskan politiikan johtaja ja maailmansota vältetty. Vielä samana vuonna, rouva Caillaux'n oikeudenkäynnin kestäessä, valittiin Caillaux uudelleen eduskuntaan musertavalla äänimäärällä ja hänen vastustajiensa täytyi pitää otaksuttavana, että Ranskaa pian hallitsisi Caillaux-Jaurésin ministeristö. Sotakiihkoilijat, jotka aavistivat, että valtiollinen asema Euroopassa pian tarjoaisi mahdollisuuksia heidän politiikalleen, tekivät lehdissään kaikkensa mustatakseen Caillaux'ta ja Jaurésia. Niinpä kirjoitti Charles Maurras "Action Française'issa", mikä lehti näihin aikoihin usein sisälsi romanttisia kaunomaalauksia sodan ihanuudesta, heinäk. 18 pnä 1914 Jaurésia vastaan artikkelin, missä tämä jalohenkinen sosialistipäällikkö leimattiin isänmaankavaltajaksi ja saksalaisten kätyriksi. Kolmetoista päivää myöhemmin murhasi eräs Villain Jaurésin, etsittyään kaksi päivää sitä ennen turhaan Caillaux'ta.