Eräässä kirjan parhaista luvuista tapaamme Francen Akropoliilla Atenassa yhdessä erottamattoman ystävättärensä rva de C:n ja Ségurin kanssa. France alkaa puhua "tuntemattomasta jumalasta", jonka maininnan Paavali oli löytänyt eräästä kivestä Ateenassa: "Mitä olisinkaan antanut saadakseni olla todistajana tuossa naurettavassa ja samalla kunnioitusta herättävässä kohtauksessa, missä tuo riivattu alkoi jankuttaa ja vetää ohikulkijain ja Ateenan filosoofien huomiota puoleensa, ilmoittaakseen heille, että hän tunsi heidän 'tuntemattoman jumalansa'. Hänen saarnallaan ei ollut mitään vaikutusta. Oli kuultu useiden muiden puhuvan samaan tapaan ja oli todella 'pöllöjen tuomista Ateenaan' puhua heille, ja niin huonosti tuntemattomasta jumalasta. Pyhä Paavali epäonnistui täydellisesti. Kuulemme jatkon huomenna, sanoivat ohikulkijat hänelle ivallisesti ja jatkoivat matkaansa. Hän sai lähteä tyhjin toimin Ateenasta ja sittenkin tuo pieni juutalainen kantoi itsessään tulevaisuutta. Kreikan loistavien, viisautta rakastavien jumalien sijaan oli hän asettava vanhan Jahven ja hänen jälkeensä Palestiinan nuoren ja surullisen Adoniksen." Tällaiset tendenssisesti väritetyt pienet historialliset kuvitelmat uudistuvat tavan takaa Anatole Francen puheissa ja varsinkin on hän väsymätön valaisemaan mieliaihettaan: miten paljon ihmiskunta menetti, kun antiikin maailma meni mailleen.
Mutta keskelle innostuneinta antiikin-ihailuaan saattaa hän sekoittaa nihilististä ironiaansa. Hän ylistää eräänä päivänä Theokritoksen sisilialaisten paimenten onnellista elämää. Hän ei löydä sanoja kyllin kaunopuheisia ja kyllin voimakkaita kuvaamaan heidän kadehdittavaa osaansa. Jouduttuaan keskelle värikkäintä kuvaustaan hän lisää: "Mutta olemme unohtaneet pääaiheen sisilialaisten paimenten onneen. Se on se, ettei heitä koskaan ole ollut olemassa muualla kuin joidenkin hienostuneiden aleksandrialaisten aivoissa, jotka olivat yhtä väsyneet kuin meidänkin sivistykseen. Theokritoksen henkilöt ovat kuviteltuja olentoja, viisaita, jotka eivät koskaan ole eläneet. Ja vain se, joka on heidän kaltaisensa, voi olla täysin onnellinen."
Kuinka syvä sen pessimismin kuilu on, jonka yllä Francen ironia leikkii, sen on hän antanut ystävänsä Ségurin hyvinkin selvästi tuntea. Hän on suorastaan odottamattoman avomielinen. "Ollakseen onnellinen täytyy voida unohtaa kaikki muu läsnäolevaa hetkeä lukuunottamatta. Jos se kyky puuttuu, niin täytyy ainakin voida asettua suhteihin ihmisten kanssa, sekaantua heihin, tai unohtaa itsensä intohimoon. Kas siinä ehdot, joilla kuolevaisen on sallittu tuntea onnea. Omalta kohdaltani en ole mitään sellaista kokenut. Johtuipa se siitä älyllisyydestä, jonka äsken, en tiedä miksi, tahdoitte minulle omaksua, tai joistakin muista syistä, niin tosiasia on, etten ole voinut päästä kuin aivan pinnalliseen kosketukseen ihmisten kanssa. Ja mitä intohimoihin tulee, niin en ole milloinkaan kokenut todellista tunteen paloa muuta kuin lapsuudessani, ihailussani äitiä kohtaan. — — Tunne, jonka useimmin olen kokenut, on sääli, sääli inhimillistä kurjuutta kohtaan, ääretön sääli itseäni ja kaikkia muita kohtaan. Olen tuntenut siteet, jotka yhdistävät ihmisiä toisiinsa. En puhu ajatuksen enkä tunteen siteistä, — en liioin ole ollut sillä tavalla ihmisiin sidottu, — puhun siteistä, jotka tekevät meidät veljiksi kärsivien hermojemme takia, yhteisen kalvavan nälän, yhteisten pienten ilojen ja suurten kärsimysten takia. Niin, tunnen säälin, myötäelämyksen, joka ei ole vailla ylenkatsetta ja hellyyttä ihmiskuntaa kohtaan." Ja toisessa yhteydessä puhuu hän vielä yksityiskohtaisemmin älyllisyyden kirouksesta: "Ymmärtääkseen täysin kirouksen, joka painaa älyllisyyttä, täytyy ennen kaikkea muistaa, että se hävittää meissä elämäämyöntäviä kykyjä: tahtoa ja toimintaa. 'Tahtoa' on sana, jolla on maagillinen merkitys, jos sen asetamme kaiken inhimillisen suhteellisuuden ja köyhyyden rinnalle. Kaikki kehitys on velkaa tahdolle. Mitä enemmän ihminen ymmärtää, sitä vähemmän hän tahtoo. Jos hän voi kaikkea ymmärtää, ei hän tahdo mitään."
Tällainen on se tunnepohja, josta Anatole Francen irooninen ja aistillinen runous on noussut. Ségurin kirja ei, enempää kuin Broussoninkaan, tarjoa tässä suhteessa mitään uutuuksia. Kuinka vähän France lieneekin teoksissaan suoranaisesti ripittäytynyt yleisölle, niin on hänen laatunsa kuitenkin jokaiselle hänen tarkkaavalle lukijalleen ollut avoin kirja. Hänen latinalaisesta kirkkaasta hengestään on puuttunut kaikki syvyys ja hän on tehnyt välttämättömyydestä hyveen sikäli, että hän on myös tietoisesti kieltänyt elämältä kaiken syvyys-ulottuvaisuuden. Hän tunnustaa 70-vuotiaana rakastavansa kuvia kuin lapsi, ja väki kirjavana kuvasarjana on epäilemättä elämäkin kiinnittänyt hänen mieltään. Hän tuntee vain esteettisen suhtautumisen ihmisiin ja elämään, niinkuin onkin luonnollista henkilölle, joka on menettänyt kyvyn tahtoa. Aika ei ole toiminut hänen hyväkseen: se sukupolvi, joka on häntä seurannut, on käynyt toisenlaisen koulun ja tunnustaa toisia ihanteita. Ne, joiden nuoruus tai miehuus on sattunut maailmansodan vuosiin, eivät löydä, ottaessaan käteensä jonkun Francen teoksista, sitä mitä he kirjallisuudelta vaativat. Tuo ennen ehkä viehättävä ja ihailtu kirja vaikuttaa kuin kuivettunut lehti tai kukkanen, jonka me keväällä löydämme hangen alta, jätteenä edellisestä suvesta. Talvi on ollut välissä, säälimätön talvi, joka hävittäessään suven kukoistuksen valmistaa uusia keväitä. — Anatole France, relatiivisuuden runoilija, on itse paremmin kuin kukaan toinen ymmärtänyt, että hänen tähtensä oli laskeva ja että hänenkin teostensa aika oli vähitellen siirtyä siihen kirjojen joukkohautaan, jonka jokainen uusi sukupolvi kaivaa. Hän on siihen antanut myös oman selityksensä: "Jokainen ajatus kuolee, totta puhuen, sen hetken mukana, joka on nähnyt sen syntyvän."
Mutta mitä Anatole Francesta ajattelemmekin, yhtä emme voi kieltää: hänessä oli taiteilijaa, rotua ja kulttuuria niinkuin ei kenessäkään hänen aikalaisessaan. Ja nämä valitut ominaisuudet — jotka tosin eivät riitä luomaan neroa, vielä vähemmän suurta ihmistä — tekevät myöskin Broussonin ja Ségurin kuvaukset vanhasta mestarista nautintorikkaiksi ja hauskoiksi.
PAUL BOURGETN ROMAANI PERINNÖLLISYYDESTÄ.
Siitä on aikoja — tarkemmin sanoen: noin kolme vuosikymmentä —, kun Paul Bourget’n nimi oli melkein kuin kirjallinen tunnussana ja hänen teoksensa taiteellisia tapauksia. 1890-luvun alussa kunnioitti Ranskan nuori kirjailijapolvi hänessä psykologisen romaanin mestaria, ja sillä erinomaisella nopeudella, millä ranskalaiset kirjailijanimet yleensä saatetaan koko kulttuurimaailman tietoisuuteen, tuli Bourget pian tunnetuksi kaikkialla Ranskan ulkopuolellakin. Hänen kirjojensa luku on kyllä siitä lähtien lisääntynyt keskimäärin ainakin yhdellä niteellä vuodessa, mutta hänen tähtensä valo on suuresti himmentynyt. Syystäkö vai syyttä? Kenties syystä siihen nähden, että hänen psykologinen menetelmänsä ei itse asiassa ollut mitään varsinaisesti uutta — kaikki oikea kertomataide on aina ollut eräässä mielessä "psykologista". Kenties syyttä, siihen katsoen, että hän yhä vieläkin luo teoksia, jotka "sielutieteellisen" menetelmänsä tarkkuudessa ja pettämättömyydessä kilpailevat hänen nuoruuden romaaniensa kanssa. Hänen uusi kirjansa "La geôle" on siitä yksi esimerkki.
"La geôle" (häkki, vankila) on romaani perinnöllisyydestä tai pikemmin eräästä määrätystä lajista perinnöllisyyttä. Sanon romaani, mutta en ole varma siitä, eikö tutkielma olisi oikeampi nimitys — niin läheltä sivuaa tämä kirja, myös muodollisessa suhteessa, puhtaasti sielu- tai lääketieteellistä esitystä. Kun tekijä m.m. mainitsee tarkkaan jokaisen henkilönsä syntymävuodet tai kuvailee yksityiskohtaisesti heidän sukujohtoaan, saattaa lukijassa todella syntyä ajatus, että hänellä on edessään jonkun lääketieteen kuuluisuuden, jonkun hienon psykiatrikon selonteko eräästä mieltäkiinnittävästä tositapauksesta, joka on sattunut tämän lääkäripraktiikassa. Tällaisen vaikutelman herättäminen onkin luonnollisesti Bourget’n tarkoitus. Se on niitä pieniä — mutta kuitenkin melkein liian näkyviä — keinoja, joilla hänen "sielutieteellinen romaaninsa" työskentelee. Se korkea käsitys lääkäristä, joka oli ominainen naturalismille, elää yhä edelleen Bourget’ssa ja hän koettaa mielellään lisätä omaa arvovaltaansa lääkärin ja lääketieteen auktoriteetilla. Tässä rakastettavassa turhamaisuudessaan menee hän niin pitkälle, että hän käyttää kaunokirjallisessa esityksessä mitä harvinaisimpia tieteellisiä oppisanoja — vieläpä saksankielisiä! — ja sirottelee sinne tänne lääketieteen kuuluisuuksien nimiä. Lukijaa muistutetaan kenties liiankin usein siitä tieteellisestä hengestä, missä teos on kirjoitettu.
Mutta lääkäri ja hänen ammatilliset salaisuutensa eivät voi yksinään tyydyttää Bourget’n tarpeita. Hän tarvitsee sielunkuvaajana myös toisen ammatin apua: papin, rippi-isän. Ja saattaa kysyä, eikö viimeksimainittu ammatti ole, varsinkin viime aikoina, aivan loistavasti soveltunut Bourget’n koko henkiseen laatuun, vieläkin paremmin kuin lääkärin ammatti. Se harras katolilaisuus, joka on painanut leimansa Bourget’n viime vuosien tuotantoon, ei ole mikään kirjallinen naamio. Se on yhtä todellista kuin kaikki muukin tässä tasapainoisessa, viisaassa, hiukan haaleassa sielussa, tässä synnynnäisessä akateemikossa, jonka on ollut helppo löytää mukava yhdystie uskonnon ja luonnontieteiden välimailla. Siinä astelee hän tyyneen, akateemiseen tahtiinsa kahden maailmankatsomuksen rajoilla, antaen silmänsä mielihyvällä viipyä milloin luonnontieteiden, milloin katolisen kirkon ihmeissä.
Mutta jos Paul Bourget’n laadussa on paljon, mikä tuo mieleen katolilaisen hengenmiehen, niin ei hän suinkaan muistuta ketä kyläpappia hyvänsä, hän muistuttaa niitä rippi-isiä, jotka suuren maailman moninaisiin kiusauksiin perehtyneinä jakavat lempeitä synninpäästöjä ranskalaisen raha- ja sukuylimystön perheille. Veljekset Goncourt ovat romaanissaa "Renée Mauperin" kuvanneet abbé Blampoix'n hahmossa verrattomalla tavalla tämän tyypin: "Hän oli täynnänsä omaa vuosisataansa. Hänen takissaan oli ikäänkuin suloinen tuoksu kaikista niistä iloisista synneistä, joiden kanssa hän oli tullut kosketuksiin. Hän oli syvästi perehtynyt seuramaailman kiusauksiin, ihailtava tarkkanäköisyydessään ja hienotunteisuudessaan, kun oli kysymys aistielämän asioista. Naiset olivat silmittömästi ihastuneita häneen." Ja edelleen: "Pienet erehdykset vietiin muille, hänen luokseen tuotiin suuret synnit. Hänen ympärillään suhisi suuria nimiä, suunnattomia rikkauksia, kauniita katumuksia ja kauniita pukuja. Äidit kysyivät häneltä neuvoa, kun aikoivat viedä tyttärensä seuraelämään, tyttäret kääntyivät kysymyksillä hänen puoleensa, ennenkuin astuivat siihen. Häneltä saatiin lupa avokaulaisen puvun käyttämiseen ja hän määräsi säädyllisyyden tanssiaisissa, sopivaisuuden kirjallisuudessa, häneltä pyydettiin luetteloa teoksista, joita voitiin lukea ja niistä teatterikappaleista, jotka olivat kyllin siveellisiä nähtäviksi."