Montaigne puhuu paljon itsestään, avomielisesti, vaikka ei ilman turhamaisuutta. Hänen teoksensa on tavallaan tunnustuskirja, mutta siinä ei paljasteta, enempää kuin yleensäkään tunnustuskirjoissa, oikeastaan muita puolia kuin niitä, joita tekijä jossakin mielessä on valmis itsekin puolustamaan. Hän paljastaa ihmisen itsessään ja iloitsee itse tästä löydöstään. Hän tuntee olevansa ihmiskunnan edustaja, ansioineen ja vikoineen, ja hän kehoittaa lukijaansa hänen välityksellään oppimaan tuntemaan itsensä. Hän tuntuu alituiseen sanovan: tällainen olen minä, Michel de Montaigne — katso, lukijani, etkö ole suuresti minun kaltaiseni!
Emerson on sanonut, että jos leikkaisimme poikki Montaignen lauseita, niin ne tihkuisivat verta — niin elämäntäysiä ne ovat. Tämä vertaus ei mielestäni ole erikoisen sattuva. On kyllä totta, että Montaigne usein höystää ja elävöittää sanontaansa jokapäiväisestä elämästä otetuilla kokemuksilla ja kuvilla, mutta hänen tyylinsä on kuitenkin liian intohimoton, liian kevyesti juokseva ja tuskaton, jotta se toisi mieleen veren värin. Pikemminkin tuntuvat hänen lauseensa älyllisessä kirkkaudessaan läpikuultavilta kuin lasi, joka antaa auringon paistaa lävitseen eikä luo mitään varjoa. Hänen teoksensa on pään tuote, kylmien ja kirkkaiden aivojen sanelema, ja jos sydänkin on siinä joskus saanut äänensä kuuluville, on se tapahtunut vain siksi, ettei se, mitä me ajattelemme, ole riippumatonta siitä, mitä rakastamme ja mitä vihaamme.
ANATOLE FRANCE TOHVELEISSA JA ILMAN TOHVELEITA.
[Jean Jacques Brousson: Anatole France en pantoufles, 1924. — Nicolas
Ségur: Conversations avec Anatole France, 1925.]
"Sitä vaan pyydän Teiltä, poikaseni, älkää julkaisko mitään eläissäni: Teidän ei ole tarvis kauan odottaa. Pilaisitte välini liian monen kanssa. Kun olen kuopattu maahan, niin pankaa minut puhumaan mitä haluatte." Anatole Francen sihteeri Brousson on yhtä kirjaimellisesti ottanut vaarin näihin mestarinsa sanoihin sisältyvästä pyynnöstä kuin niissä lausutusta lupauksesta. Tuskin oli "vuosisadanlopun" suuri kirjailijaveteraani kaikella sillä kylmällä loistolla ja valitulla kaunopuheisuudella, joka on ranskalaisille ominainen, saatettu viimeiselle matkalleen, kun Broussonin nide jo oli kirjakauppojen myyntipöydällä, antaen surevan jälkiajan fonografilevyn tarkkuudella kuulla vainajan jokapäiväisen puheäänen, pienissä intiimeissä pöytäkeskusteluissa, joiden kuuntelijana nuori Jean-Jacques on saanut kunnian olla. On tietysti sanomattakin selvä, ettei tämäntapainen painotuote anna yhtä hyvää todistusta julkaisijansa sielunhienoudesta kuin hänen kehittyneestä afäärisilmästään. Se kappale, joka näiden rivien kirjoittajalla on Broussonin kirjasta, on 70:nnestä painoksesta, eikä ole syytä olettaa, ettei eri puolilla planeettaamme vielä olisi monta myöhästynyttä ostajaa, jotka tahtovat nähdä, miltä "Kuningatar Hanhenjalan" runoilija näyttää tohveleissa. Voi sanoa, että uudempi kirjallisuushistoriakin puolestaan, etsiessään mikroskoopillisilla menetelmillään "ihmistä" runoteoksen takaa, on ollut omiaan kasvattamaan yleisössä makua tällaiseen "paljastuskirjallisuuteen". On ollut helpompaa tuoda runoilijat alas Parnasson korkeuksista ja pukea heidät tohveleihin ja aamunuttuun kuin johdattaa yleisöä runottarien vuorelle. Edellinen menetelmä on lisäksi antanut yleisölle mairittelevan tunteen siitä, että kaikkinainen suuruus on vain etäisen tarkastusmatkan aiheuttama näköharha. Poroporvari, joka ei koskaan ole ajatellut yhtään rohkeaa ajatusta tai lausunut yhtään siivekästä sanaa, tuntee olevansa salaperäisessä sukulaisuus- ja yhdenvertaisuus-suhteissa Ibseniin ja Björnsoniin, jos hän saa tietää, että hekin ovat riidelleet vaimojensa kanssa tai keinotelleet raitiotieosakkeilla. Sen ihmeellisempää ei heidän suuruutensa siis ollutkaan!
Kenties Broussonin julkaisun laaja lukijakunta tuntee jotakin samantapaista, mutta varovaisuuden vuoksi — häveliäisyydestä puhumatta — olisi sillä ehkä syytä pidättyä liian yksityiskohtaisesta vertailusta itsensä ja monsieur Anatolen välillä, silloinkin kun viimeksimainittu esiintyy vain nuoren sihteerinsä Broussonin ja vanhan palvelijattarensa Josephinen kotoisessa seurassa. Sillä Anatole France on Anatole France, tohveleissakin. Olisi väärin ja hiukan naiviakin etsiä siitä määrättömästä puheliaisuudesta, joka on vuotanut hänen huuliltaan hänen pitkään partaansa ja jonka Brousson on pannut uskollisesti talteen, aineksia persoonalliseen uskontunnustukseen, mutta kuinka tilapäisiä Francen juttelut tässä kirjassa yleensä ovatkin, tapaa niissä kuitenkin miltei poikkeuksetta sitä leikkivää henkevyyttä, jossa "Kuningatar Hanhenjalan" runoilija kilpailee Voltairen ja Heinen kanssa. Hänen leikillisyytensä on kyllä toisinaan suhteellisen helppohintaistakin — hän ei ilmeisestikään ole arvostellut aivan korkealle nuoren Broussonin ja vanhan Josephinen kykyä vastaanottavana yleisönä —, eikä voi suinkaan varjella itseään epäluulolta, että monet hänen pöytäkeskusteluistaan saavat selityksensä vain siitä tosiasiasta, että vanhalla mestarilla on ollut vastustamaton tarve kuulla omaa ääntänsä, ikäänkuin hänen henki-ruumiillinen hyvinvointinsa olisi sitä ehdottomasti vaatinut. Broussonin kirjassa ei missään mainita, että vanhalla Francella olisi ollut rakastettava tapa puhua yksinäänkin ollessaan, mutta jos niin todella olisi ollut asianlaita, niin ei lukija sitä erikoisemmin ihmettelisi. Tuntuu kuin hän olisi peljännyt, että tyhjyys alkaisi soida hänen korvissaan, jos hän hetkeksikään keskeyttäisi puhetulvansa: uusi todistus Anatole Francen nihilistisestä pessimismistä, jos niin tahdotaan!
Jollei odota Francen pöytäkeskusteluilta ja tilapäisiltä paradokseilta samaa taiteellista pyöristystä kuin hänen kirjallisilta ilmaisukeinoiltaan, lukee Broussonin muistiinpanoja usein huvikseen. Ne eivät kylläkään anna sitä mitä Goethen vanhuuden puhetoverin Eckermannin klassillisiksi tulleet muistelmat antavat — jollei Brousson ole mikään Eckermann, niin ei Francekaan ole mikään Goethe — mutta ne tarjoavat joka tapauksessa elävän kuvan epikurolaisesta, älyllisesti taiteilijatemperamentista, joka rakastaa verhota vanhuutensa viisauden samaan uhittelevaan muotoon kuin nuoruutensa kuvitelmat. France oli mies vailla illurioneja, ja jos hänen kirjailijatoiminnallaan oli jotakin määrättyä tarkoitusta, niin oli se juuri toisten illusionien paljastamisessa. Fredrik Böök on äsken Sv. Dbl:ssa ja Hbl:ssa Broussonin kirjan perusteella keskittänyt arvostelunsa vanhasta Francesta mainesanaan: en ful gubbe (ruma ukko). Hänen ankaruutensa ei johtunut esteettisistä vaan siveellisistä syistä. Omasta puolestani en ole löytänyt Broussonin kirjasta aihetta niin kategoriseen tuomiopäätökseen. Mutta asettuipa Francen elämänfilosofiaan nähden mille kannalle hyvänsä, niin on joka tapauksessa tunnustettava, että hän vielä vanhuudessaankin pysyi uskollisena nuoruutensa jumalille. Hän ei koskaan tehnyt retkeä Canossaan.
Saamme Broussonin muistiinpanoista elävän kuvan siitä kirjavasta maailmasta, joka hakeutui Villa Saidiin, Francen parisilaiskotiin, niinkuin eläintarhassa kokoonnutaan harvinaisuuden häkin ympärille. Kirjallinen patriarkka näyttäytyy yleisölle kalotissaan ja aamunutussaan ja antaa enemmän tai vähemmän valitun näytteen puheliaisuudestaan ja älystään. Hänen sanansa ovat usein kyynilliset, aina vailla lämpöä. Hän ei lahjoita kenellekään kiintymystään tai tunteitaan. Vain kuolleet esineet, joku antiikkinen torso tai 1600-luvun vaskipiirros, voi houkutella hänen ääneensä sävyn, joka muistuttaa innostusta. Hänellä ei ole mitään suuria kuvitelmia maineensa merkityksestä. Kun hänen sihteerinsä puhuu hänelle siitä, kertoo hän mitä hän ennen käsitti kuuluisuudella ja mitä myöhemmin: "Elää omituisissa harrastuksissa, ulkopuolella oman vuosisatansa, toisessa ajassa, unohtaa parhaansa mukaan aikalaisensa, elää intiimissä, kotoisessa suhteessa Ciceroon, Corneille'hin, rva de Sévigné'hen. Kas sitä merkitsi minulle kunnia." — "Ja nyt, mestari?" — "Nyt, poikaseni, merkitsee kunnia minulle samaa kuin lupa tehdä, mitä minua haluttaa. Otan vastaan ministereitä ja kustantajia kotitakissani ja tohveleissa. Lasken heitä puheilleni, toisinaan myös kiellän heiltä puheille-pääsyn. Lyhyesti, akateemikon arvoni, kirjailijamaineeni, koko kunniankruununi, antaa minulle oikeuden kantaa kaikkialla ja kaikkina vuodenaikoina vanhaa, harmaata huopahattuani. Voisin mennä tossuissa oopperaan, jos se halu heräisi minussa." Näin suuria etuuksia on maailmanmaine tarjonnut apotti Coignard'in runoilijalle.
Lähestyvän kuoleman ajatus painaa toisinaan Francen satyyrinkasvoihin ilmeen, josta ei puutu vakavuutta. Runoilija tapaa kadulla ruumissaattueen ja kohottaa sille hattuaan hartaudella, joka on omiaan hämmästyttämään hänen sihteeriään. "Ketä tarkoitti tuo tervehdys? Pappiako? Ristiäkö? Mutta Tehän olette ateisti! Kuolluttako? Olisitteko tervehtinyt häntä hänen eläessään? Onko välttämätöntä raueta tyhjyyteen saavuttaakseen sympatianne?" France uneksii hetken hattu kädessä. Hän kääntelee sen laitoja ja selittää vihdoin: "Tervehdin omaa kohtaloani." —
Broussonin muistiinpanojen todistusvoimaa tukevat Nicolas Ségurin, romaanikirjailijan ja esseistin, "Keskustelut Anatole Francen kanssa", vaikka me jälkimmäisessä teoksessa yleensä tapaammekin kuvauksen esineen vähemmän kotoisissa, niinsanoakseni juhlallisemmissa oloissa. Ségurin muistelmat ulottuvat 1890-luvulle saakka ja perustuvat siis paljon pitempiaikaiseen tuttavuuteen Francen kanssa. Ségurin muistiinpanemat "keskustelut" liikkuvat niinikään yleensä jonkunverran korkeammalla tasolla kuin Broussonin julkaisemat, riippuen epäilemättä osaksi siitä, että puhekumppani edellisessä tapauksessa on ollut iän ja henkisen kypsyyden puolesta lähempänä mestaria kuin jälkimmäisessä. Mutta pääpiirteissään antavat molemmat kirjat hyvinkin samanlaisen kuvan mestari Anatolesta. Kenties Ségurin teos kuitenkin jossakin määrin enemmän tehostaa sitä pohjaista pessimististä piirrettä, joka oli varsinkin vanhalle Francelle ominainen.