III
MONTAIGNEN "TUTKIELMAT".
Ne monenlaiset mietelmät, joita guyenneläinen aatelismies kirjoitteli Montaignen linnan hiljaisessa tornikamarissa kolme ja puoli sataa vuotta sitten, keskellä myrskyistä aikaa, ovat osoittautuneet elinvoimaisiksi meidän päiviimme saakka. [Montaigne: Tutkielmia, 1922.] Niitä ei ole vienyt jälkiaikaan mikään suuri intohimo eikä mikään voimakas runoilijafantasia, ei mikään suuri luonne, joka herättäisi ihailuamme, ei myöskään mikään voimakkaasti yksilöistynyt persoonallisuus, jonka profiili eroaisi jyrkästi ihmisten enemmistöstä — hänen "Tutkielmiensa" elinvoiman salaisuus on yksistään niiden viisaudessa, niiden kylmässä ennakkoluulottomuudessa, joka ei ollut poikkeuksellinen vain siinä ajassa, missä Montaigne eli, vaan joka on jotakin harvinaista ja vierasta ihmissuvulle yleensä. Voltaire tuntuu hänen rinnallaan sokealta intoilijalta ja Goethe mystikolta. Hänestä voisi tuskin sanoa, että hän olisi syvällinen, mutta hänen on helppo saada lukijansa vakuutetuksi siitä, että hän on väitteissään, millä alalla ne liikkunevatkin, oikeassa. Hänen pintapuolisuudessaankin on jotakin, joka muistuttaa neroutta. Hän ei tee itselleen syvempiä probleemeja kuin mitä hän voi ratkaista. Hänen ajatuksensa juoksee kevein jaloin ja jokaiseen ilmansuuntaan. Se ei ehdi kauas, mutta se on täysin koteutunut siihen ympäristöön, missä tavallisen ihmisen elämä liikkuu.
Ollakseen filosoofi sanan varsinaisessa mielessä puuttui Montaignelta johdonmukaisuutta ja intohimoa, ollakseen runoilija puuttui häneltä mielikuvitusta ja intohimoa. Montaigne ei ollut mikään julistajaluonne. Hän on ajatellut ajatuksensa itseään varten, ja jos niistä on hyötyä ja huvia myöskin muille, johtuu se siitä, että me voimme saada hyötyä ja olla huvitettuja samoista asioista kuin Montaigne itsekin. Hänen valpas ajatuksensa on nähnyt kaiken suhteellisuuden ja hän leikkii ihmisten erehdyksillä ja uskomuksilla, mutta hän varoo tekemästä epäilyksestään mitään opinkappaletta. Hän ei edes kiellä merkillisimpiäkään ihmeitä, koska sellainen kieltäminen jo olisi sukua uskontoimitukselle. Hän ei puhu puoleen eikä vastaan eikä hän yleensä myönnä ihmisellä olevan mitään mahdollisuutta tuntea totuutta. Meidän tieteemme on joukko epävarmoja olettamuksia, meidän moraalimme paljous tapoja, jotka vaihtelevat eri kansoilla ja eri aikoina, meidän filosofiamme on aivojen tyhjää hälinää. Tiede itse ajaa meidät tietämättömyyden syliin. Eri filosoofien käsitykset ovat keskenään ristiriitaiset kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä eikä voi väittää mitään niin hullunkurista, ettei joku filosoofi jo olisi tuhlannut neroaan sen oikeaksi todistamiseen. Ja Montaigne tuntee "kiitollisuutta" sitä miletolaistyttöä kohtaan, joka nähdessään filosofi Thaleen alituisesti pitävän katseitaan kohotettuina ylöspäin pani hänen tielleen jotakin saadakseen hänet kompastumaan, huomauttaen siten, että olisi aika viipyä pilventakaisissa asioissa sitten, kun oli ensin pitänyt huolen siitä, mitä oli jalkain juuressa.
Montaignen oma filosofia onkin kokonaan omistanut mielenkiintonsa sille, mikä on "jalkain juuressa" eli pohtimaan kysymystä, miten hän, Montaigne, voisi parhaimmin, huolettomimmin, viisaimmin elää elämänsä. Tässä pyrkimyksessään tulee Montaigne hyvin lähelle antiikin epikurolaisia, joita hän ahkerasti siteeraa ja joiden ajatusmaailmaan hän on täysin perehtynyt. Hänen ehkä läheisimmät hengenheimolaisensa ovat etsittävät roomalaisesta antiikista, missä kirjeiden ja satiirien Horatius Flaccus on kuin hänen henkinen kaksoisveljensä. Molemmat pitävät sisäistä vapautta onnensa ehtona ja molemmat näkevät intohimoissa pahimman vapautta uhkaavan vaaran. Aivan kuin Montaignen suusta ovat seuraavat Horatiuksen heksametrit:
Kell' on siis vapaus? Vain viisaimmalla, ken aina hallitsee himojaan, ken ei kuoloa, puutetta pelkää, ken oma herransa on sekä valtaa ja loistoa vieroo, itse on kyllin itselleen, oman mittansa täyttää, niin että kimmahtaa hänest' iskut kohtalon kaikki ulkoa suunnatut. — — — — —
Samoinkuin Horatiuksen on Montaignenkin moraali pohjaltaan itsekkyyden siveysoppia. Meillä on kyllä lupa rakastaa yhtä ja toista — isänmaata, perhettä, kunniaa — "mutta pysyväisellä rakkaudella vain itseämme". Kuinka lähellä muukin saattaa meitä olla, ei se saa olla yhtä meidän kanssamme eikä olla niin kiinni meissä, ettemme kykenisi siitä irroittautumaan runtelematta nahkaamme ja repäisemättä jotakin palasta itsestämme. "Suuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua itselleen." Yksinäisyys on Montaignen mukaan ihmisen luonnollisin ja paras ympäristö. Vain yksinäisyydessä voi ihminen tuntea itsensä vapaaksi ja vain kahdenkeskisessä seurustelussa itsensä kanssa todella pitää hauskaa. Mutta tämän yksinäisyyden saavuttamiseen ei riitä ylimyksellinen eristäytyminen rahvaasta, täytyy eristäytyä omassa itsessään asuvista alhaisista ominaisuuksista, täytyy päästä voitolle itsestään. Oikeasta yksinäisyydestä voi nauttia myöskin keskellä kaupunkeja ja kuningasten hoveja, jos vain on kyennyt irroittautumaan niistä "voimakkaista kourista", jotka sitovat meidät ihmisiin ja vieroittavat meitä itsestämme.
Mutta ihminen ei ole elämässänsä vapaa, ellei hän ole vapaa myöskin kuoleman pelosta. Siitä ei suinkaan pääse sillä, ettei kuolemaa ajattele, vaan päinvastoin ainoastaan siten, että pitää sitä alituisesti mielessään, totuttaa itsensä siihen, koteutuu siihen. Siten riistää siltä sen suurimman edun meihin nähden, joka on sen outoudessa. Valmistautuessamme kuolemaan, valmistaudumme vapauteen ja vain hän, joka on oppinut kuolemaan, on vapautunut elämän orjuudesta. Ja Montaigne lainaa oman väittelytaitonsa lisäksi Lucretiuksen kaunopuheisuuden todistaakseen, miten yksinkertainen, luonnollinen, vähän pelottava tapahtuma kuolema itse asiassa on. Mutta antiikin stoalaisesta kuoleman halveksimisesta eroaa Montaignen siinä, että siitä puuttuu kaikki ylpeä ja sankarillinen aines. Montaignen ihanne on pikemmin, kuten Lanson on huomauttanut, talonpojan yksinkertainen alistuminen, joka näkee kuolemassa vain jotakin jokapäiväistä ja luonnollista. Tutkielmansa "Kuoleman halveksimisesta", jonka hän pääasiassa rakentaa suuren roomalaisen luonnoneepoksen tekijän ajatuksille, päättääkin Montaigne ylistämällä sitä tapaa, millä yksinkertaiset ihmiset, talonpojat, palvelijat, kamarineitsyet, kohtaavat kuoleman.
Elää, toimia ja kuolla luonnon mukaisesti, naturae convenienter, on viisaus, jota Montaigne ei suinkaan ole oppinut Horatiukselta, vaikka sekin täydellisesti sattuu yhteen roomalaisen oodirunoilijan käsitystavan kanssa. Molemmat rakastavat idylliä ja rauhaa sekä niiden ohella nautintoja, jotka eivät kuitenkaan saa olla niin rajuja, että ne panisivat heidän hyvinvointiaan koetukselle. Molemmat ovat luonteeltaan vanhoillisia ja varsinkin Montaigne vakuuttaa usein inhoavansa uudistuksia, jotka synnyttävät vain levottomuutta ja hävittävät helposti senkin hyvän, mikä sisältyy oleviin oloihin. Ja hän puhuu ilmeisellä mielihyvällä thurialaisesta lainlaatijasta, joka määräsi, että jokaisen, joka tahtoi kumota jonkin vanhan lain tai säätää uuden, tuli esiintyä kansan edessä nuora kaulassa, jotta hän kohta voitaisiin hirttää, jolleivät kaikki hyväksyisi hänen uudistuksiaan. Hän ymmärtää niinikään täysin vallankumouksien vaaran: kun esivallan majesteetti kerran on alennettu korkeimmalta huipulta keskitasolle, niin se pian luisuu keskitasolta maahan asti. Valtiollisten mullistusten hedelmät eivät nekään jää niille, jotka ovat kumouksen alkaneet, vaan ne myllertävät ja samentavat veden vain toisille kalastajille. Jokainen tekee sentähden viisaimmin jättäessään yhteiskunnan ja politiikan rauhaan ja sulkeutuessaan Tusculumiinsa hoitamaan terveyttään ja iloitsemaan elämästä niin paljon kuin voi. Viimeksimainittu on sitä helpompaa, jos hankkii itselleen luonnonmukaisia tottumuksia. Myöskin tieto on hyödyllinen, ei oman itsensä takia, vaan keinona elämisen taitoon. Varsinkin antiikin kirjailijoilta voi saada kallisarvoisia vihjauksia siitä, millä tavalla voi parhaiten välttää niitä vaaroja, jotka aina ja joka paikassa uhkaavat meidän haurasta onneamme. Itse tuntee Montaigne, joka oppi puhumaan latinaa ennenkuin ranskaa, Rooman kirjallisuuden kuin viisi sormeaan. Hänen harvinainen tietämisensä tällä alalla on ollut suorastaan vahingoksi hänen "Tutkielmiensa" muodolle, joka liian tiheiden latinalaisten sitaattien takia on joskus saanut ylen mosaiikkimaisen luonteen. Montaigne on liian mukavuutta rakastava lähteäkseen etsimään jollekin ajatukselle omaa ilmaisua, jos hän löytää sen jo lausuttuna jollakin antiikin kirjailijalla.
Montaignen ennakkoluulottomuus tekee hänestä kaikenlaisen valtiollisen ja uskonnollisen suvaitsemattomuuden vastustajan, ja keskellä inkvisitsionin aikaa puhuu hän kiivaasti kidutusta ja julmuutta vastaan. Hän esiintyy myöskin eläinten puolustajana eikä myönnä ihmiselle mitään erikoisasemaa edes järjen puolesta luomakunnassa. Suuretkin filosoofit saattavat erinäisissä tapauksissa esiintyä paljon hölmömäisemmin kuin kettu tai haikara, ja hanhenpoikasella on yhtä suuri oikeus kuin ihmiselläkin sanoa: "Kaikki mitä maailmankaikkeudessa on, tarkoittaa minua."