En taloni kunnialla voi
minä ostaa mieleni rauhaa,
kun epäilyksen äänet soi
ja tuomion pasuuna pauhaa.
Ja tuskaa sen haavan polttelon, min löit sa, ei paranna mikään. Ja mun tuskani yksin se omaani on ja se kasvaa iästä ikään.
KIRJANOPPINEET
Me olemme liian monta ja hyvää kirjaa lukeneet, mont' yötä unetonta sanan aarteita turhaan tutkailleet.
On selkämme käyristyneet
ja aatos jo raukeaksi käy,
on silmämme hämärtyneet,
mutta vielä ei Jahven merkkiä näy.
Ja kansa jo tuntee, että
ei meiltä se lohdun voimaa saa,
se kaipaa elämän mettä,
mutta hengetön kirjain kuolettaa.
Ja Natsarealaista
jo tuhannet uskoen kuuntelee,
hän on luopunut isien laista
ja hän harhaan vie ja villitsee.
Mut on suussaan kuin salama Herran
ja kuin balsamin lohtu on äänessään.
Hän on elänyt korvessa kerran,
missä sairaat terveiks lääkitään.
Vuoks kirjan monen ja hyvän
toden suuremman liemme me unohtaneet,
ikiviisauden lähteen syvän
ohi sokkoina harhaten kulkeneet.
Hän on kuullut Jordanin juoksun,
hän on katsonut tummuutta seedripunn,
hän on tuntenut liljain tuoksun
ja nukkunut lintujen lauleluun.