— Kanna sinä puita, niin minä latelen paikoilleen, toimitteli
Iisakki… Pitäisi tästä joutua illalliselle.
Sillä on kiire akkansa luokse, mietti Rietula ja tunsi taas katkeruuden kasvavan povessaan. Mistä hyvästä se Iisakille semmoinen eukko ja minulle piti sattua peto, joka ei anna yölläkään rauhaa.
Iisakki koetti virittää keskustelua, mutta se katkesi aina alkuunsa. Kun aita oli saatu kuntoon, tarjosi Iisakki sikaarit Rietulalle ja istahti kannolle polttelemaan.
— Huokaise nyt sinäkin, kehoitteli Iisakki. Mennään tästä sitten yhtä matkaa.
Rietula aprikoi, istuako vai ei. Siinä olisi ollut sopiva kantokin, mutta maa tuntui polttavan kantapäitä.
— Saunaanpa tästä pitäisi joutua, virkkoi ja, ottaen kirveen kainaloonsa, pyörähti polulle.
— Niinpä sitä minunkin, myhähti Iisakki ja nousi lähteäkseen.
Ja peräkkäin astuivat miehet kumisevaa karjapolkua mitään toisilleen virkkamatta. Satakieli vain tuntui laulelevan jossakin.