Rietula otti seipään, pudotti kilven alas ja alkoi peitota sitä voimiensa takaa. Kun nimikilpi oli säpäleinä, heitti Rietula kappaleet pellon ojaan ja lähti puhkuen menemään.
Muutamat Korpijoen miehet olivat nauraen katselleet Rietulan hävitystyötä.
XXV.
Rietula asteli kirves kainalossa korjaamaan raja-aitaa, joka oli Mikkolan ja Rietulan niittyjen välillä. Rietulan karja oli särkenyt aidan ja karjapiika oli tuonut sanan, että mennä korjaamaan.
Päivä oli illoillaan. Rastas lauleli kuusikossa, jonka keskellä niitylle vievä karjapolku luikersi. Rietula käveli mietteissään. Hartioita painoi jäytävä alakuloisuus. Häntä oli viime päivinä alkanut painaa kylien väliset riidat ja hän oli alkanut tuntea sovinnon halua, vaikka ei ollut valmis sitä vielä oikein itselleenkään myöntämään.
Mikkolan Iisakki oli sattumalta vastaan tullessa sanonut aina jonkun ystävällisen sanan, mutta hän oli mennyt vaieten ohi. Jälestäpäin oli se tuntunut pahalta ja vastenmieliseltäkin. Oliko Iisakin syy hänen onneton naimiskauppansa ja osuuskaupan rettelöt? Iisakkihan oli kaikin keinoin koettanut Eedlaa itselleen, mutta hän oli sen riistänyt melkein väkipakolla Iisakilta. Ja eikö ollut hänen oma syynsä, että kauppa meni nurin? Niinhän oli käynyt Korpijoellakin, mutta siellä maksettiin hiljaisuudessa vahingot ja jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Rietula tunsi tällä kertaa halua sovintoon, mutta koetti painaa tunnettaan alas. Häpeähän olisi hänen, vanhan miehen, ruveta tässä oikein ystävyysliittoja rakentelemaan.
Rietula saapui niitylle. Siellä oli Iisakki jo aitaa korjaamassa.
Rietula koetti salaa tarkastella, näyttikö Iisakki olevan äkeissään.
Mitä vielä. Iisakki myhähteli vain ja virkkoi:
— Huonoksipa tämä aita on jo käynytkin. Eiköhän, naapuri, pistettäisi tähän vielä uutta aitaa kesän kuluessa?
— Näkyisi sietävän, jurahti Rietula, mutta ei sanonut enempää.