Tupa oli yhtenä sekavana mölynä. Korpijokelaiset vaativat, että Iisakin on annettava puhua ja Kolmon miehet lähentelivät jo Iisakkia, hänet ulos riepoittaakseen.
Mutta Iisakki oli noussut penkille ja huusi niin, että russakat pakenivat pelästyneinä seiniltä:
— … kun se rauhan puu kasvaisi tuohon joen rannalle, vaikkapa Kolmonkin puolelle, niin kaikkoaisi riita ja hosaaminen näiltä mailta. Yhdessä käytäisiin haistelemassa sen kukkaisia ja…
Mutta nyt oli Iisakin jo lopetettava, huomatessaan äänensä heinäsirkan siritykseksi siihen mölyyn verraten, jonka miehet olivat kurkuistaan päästäneet.
Kokous jäi keskeneräiseksi ja Kolmon miehet menivät vähitellen ulos pitäen kylän raitilla pahaa porua kotiin mennessään. Syyteltiin Rietulaakin, ettei paremmin Kolmon puolta pitänyt ja antoi kokouksen mennä sekaisin.
— Minkä minä, kun se ijänikuinen suunsoittaja… perhana… vai minua tässä vielä syytetään.
Iisakki lähti myöskin kotiinsa, mutta hänen mielensä oli rauhallinen. Hymähtelipä vielä siinä kävellessään kevätrousteista tietä. Hän ei enää tuntenut kärsimyksiä kylien huonoista väleistä, eikä muutenkaan välittänyt kokouksen menosta. Riidelkööt ja tapelkootkin, jos katsovat asioiden vaativan, mitäpä hän siitä. Toiset asiat askarruttivat nyt hänen aivojaan. Eedla piteli nyt kiinni hänen ajatustensa kultaisista rihmoista, ja Eedlan kuva kieppui niin mielessä, että pani melkein laulahtamaan siinä kevätyön vaalean taivaan alla kävellessä.
VI.
Suutari Horttanainen neuloi pieksua Ylä-Rietulan tuvassa. Näytti siltä, että äskettäin on suutarimestarin mieli läikähdellyt yli laitojensa, koskapa pikilanka vonkaisi jokaisella vedolla pahasti ja suutarin piikkiparta tärisi vielä mielenliikutuksen laineista.
Julkinen häpeä onkin kohdannut suutarimestarin arvokasta persoonaa. Häpeä sellainen, että sitä ei voisi mikään pestä pois Horttanaisen elämäkerrasta.