Horttanainen oli ollut näihin asti Kolmon ja Korpijoen yhteinen suutari ja kylien riitaisuuksista huolimatta oli hän tehnyt kumpaisillekin riitapuolille yhtä virheetöntä työtä, mutta nyt osuuskauppakokouksen jälkeen oli riivaajainen mennyt häneenkin.
Korpijokelaiset olivat ensin kauniisti pyytäneet ja, sitten kun näkivät sen turhaksi, vaatimalla vaatineet suutaria heidänkin puolellaan neulomaan, mutta suutari oli itsepäisesti vain pysynyt Kolmon puolella, vaikka hänen asuntonsa olikin Mikkolan pellon päässä.
Tulipa sitten Iisakille kerran mieleen, että hänen on heti saatava uudet saappaat, kun vanhoilla ei kehdannut enää käydä Miirussa Eedlaa katselemassa.
Iisakki meni vaatimaan suutaria töihin, mutta tämä lupauksistaan huolimatta antoi Iisakin odottaa itseään.
Iisakki piti varalta, milloin suutari tulee käymään kotonaan ja varustautui hänkin silloin suutarin tuvalle. Ohimennen on mainittava, että suutarin tupa on aivan joen rannalla, ja ylenmäärin myrtynyt Iisakki suunnitteli pakanallista kepposta suutarin lannistamiseksi.
Iisakki meni tuvalle, jossa suutari valikoi parhaillaan lestiä neuloakseen Rietulalle samanlaiset saappaat, jollaisia Iisakinkin mieli teki.
Horttanaisella oli laiminlyönnistään paha omatunto ja hän hätkähti hieman, kun Iisakki astui tupaan.
— … vää!
— … antakoon! Mitä sitä isännälle kuuluu? Olisi puuta istuakin.
— Ei kuulu muuta kuin laitat itsesi nyt heti neulomaan niitä saappaita.