— Tuota… ei se nyt käy ennen kuin ensi viikolla… tuota… mutta ensi viikolla minä tulen varmasti.
Suutari Horttanaisen viimeinen hetki näytti nyt peruuttamattomasti tulevan. Iisakin niskakin, kasvoista puhumattakaan, oli jo punoittunut ja hän karjaisi niin että suutarin tukka heilahti:
— Tuletko heti vai et!?
Mutta suutarillakin oli Horttanaisten pöyhkeä luonto. Hänkin ponnistautui suoraksi kuin seiväs ja huusi sen kuin keuhkoista lähti:
— En!
Enempää ei tarvittu. Iisakin viha kuohui laitojen yli. Tarttuen lujasti toisella kädellään suutaria housunkaulukseen, kantoi Iisakki hänet joen rannalle, heilautti suutaria muutaman kerran ja heitti keskelle jokea.
Jättäen Horttanaisen harkitsemaan rannalle pääsyä, astui ukko uudelleen tupaan ja alkoi heitellä sieltä onnettoman suutarin lestejä herransa sekaan jokeen, jossa virta alkoi iloisesti viedä kompeita mukanaan. Horttanainen oli juuri päässyt rannalle, kun hän huomasi tämän Iisakin uuden toimenpiteen ja hänelle tuli hätä. Virta vei lestejä ja Iisakki heitteli uusia tuvasta ja ihmeen hyvin se pahus osasikin nakata aina keskelle jokea. Suutari koetti kepillä onkia lestejä joesta, mutta kun se keino ei auttanut, riisui hän housunsa nurmelle ja, voihkaisten surkeasti, pulahti kylmään veteen.
Kun Iisakki oli saanut kaikki lestit nakelluksi tuvasta, otti hän rikkinäisen padan ja paistinpannun ja lennätti ne rantakiville niin että rämähti. Niitä seurasi pöytä ja sänkyrenkkana, joka aukeni kokonaan liitoksistaan saatuaan potkun rantakivikolle.
Mikkolan renki oli pellolla kyntämässä ja isäntä kutsui häntä avukseen, pannakseen toimeen jälellä olevan kostotoimenpiteensä. Iisakki katseli kaksi vahvaa koivuista kankea ja pisti ne tuvan perustuksien alle ja komensi renkiään:
— Tartuhan kiinni!