Rietula näkyi soutelevan alempana joella ja nostelevan rysänsä rantapenkereelle kuivamaan. Veti sitten venheensä maalle ja lähti kiireisin askelin pihaan kertaakaan osuuskauppaan päin katsahtamatta, vaikka siellä Nuusperi soitti iloista säveltä ja hihkaisi aina väliin.
Mikkolan tuvassa oli edelleen hiljaista. Kaisan ja isännän keskustelu oli kerran alkanut, mutta katkennut uudelleen. Isäntä tuntui kuorsahtelevan ja Kaisa mietti elämän monia salaisia ongelmia.
— Miksi kierti kuu ja aurinko rataansa, jos ollenkaan kierii? Ja miksi kevät seurasi talvea ja miksi kesän jälkeen tuli ruma, sateinen syksy? Ja miksi Kolmon ja Korpijoen isännät ja emännät riitelivät? Miksi eivät olleet niin kuin ennen, jolloin emännät kävivät toistensa kahvikesteissä ja isännät kutsuivat toisiaan kevätkalaa maistamaan?
XI.
Kaunis ja lämmin huhtikuu on solahtanut salaa ohi, melkein kuin hiekka sormien lomasta. Tullut on toukokuun ensimäinen päivä. Siis juhlapäivä muualla, mutta Korpijoen ja Kolmon kylillä samanlainen kuin muutkin päivät. Ehkä sentään hieman erilainen, koskapa aurinko näytti noustessaan entistä punaisemmalta ja kiuru visersi siintävässä korkeudessa. Metsät näyttivät yöllisen sateen jälkeen vihoittavan, ja kun koivun oksaa tarkasti lähempää, huomasi lehtisilmujen auenneen. Ehkä muutenkin oli päivä vähän erilainen, ainakin Mikkolan ja Ylä-Rietulan isännille.
Kumpainenkin oli nyt viidestäkymmenestä ikävuodestaan ja harmaista haituvistaan huolimatta auttamattomasti rakastunut Miirun Eedlaan.
Huhtikuussa vielä kumpainenkin isäntämies tunsi vasta tämän polttavan tunteen esimakua, toisin sanoen, Eedla hiipi hiljaa heidän mieliinsä. Kumpainenkin tähysteli salaa Eedlan liikkeitä, ja kun tämä Eedla on hönkäihminen, oli seuraus varma: Vappuna oli jo kumpainenkin isäntä täydessä tulessa.
Mikkolan tuvassa oltiin aamiaisella. Iisakki oli määrännyt, ettei kukaan saanut puhua mitään ruokapöydässä. Ja tätä sääntöä ehdottomasti noudatettiinkin. Äänettöminä nytkin ryystettiin velliä puuvadeista, joita Mikkolassa vielä oli käytännössä. Ei kuulunut väliin muuta kuin leivän tasainen leikkaaminen ja puutuoppien kolahtelu honkaiseen pöytään. Talon perheellä oli hyvä ruokahalu, mutta Iisakki lopetti kesken syöntinsä.
— Kovinpa se nyt tämä naimapuuha ottaakin tiukalle, kun vie jo ruokahalunkin, arveli hän itsekseen ja, hätäisesti pistettyään piippuunsa, kävi ottamassa sunnuntaitakin ylleen ja pujahti salaa maantielle.
Mutta tuvassa huomattiin isännän hätäinen lähtö ja isäntärenki virkkoi: